Buddha, dharma, sangha...
vai toivo, usko, rakkaus...
vai työttömyys, päihteet, yksinäisyys...
Uskonnot ovat aina kaksi juttua samaan muotoon naamioituneina. Ne ovat pyrkimystä lähestyä todellisuutta ja paeta sitä. Niin kuin lapsi ottaa uteliasta etäisyyttä äitinsä turvasta ja sitten juoksee takaisin syliin saatuaan pari kolhua.
Pahimmat pelkomme vastaavat maailman pahimpia vaaroja. Ihminen on siinä suhteessa aina suhteellisen tervejärkinen. Yksinäisyys on epätoivottua, koska se on vakava uhka.
Rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen; ystävyys, liittolaisuus, sukulaisuus, yhteisöllisyys ja avioliitto. Toiset ihmiset muodostavat perimmäisen turvaverkon. Kokemus rakkaudesta antaa meille rohkeutta ja energiaa. Toivoa on. Maailma näyttää valoisammalta. Rakkauden puuttuminen tekee vaikeaksi jopa muiden silmissä näyttäytymisen. Itsensä tunteminen hyväksytyksi on terveyden lähtökohta.
Yhteisöllisyys ei kuitenkaan määritä vain meidän suhdettamme omaan itseemme. Yhteisöllinen narratiivi määrittää myös sitä, millä tavoin me kohtaamme todellisuuden.
Rakkaus muodostaa mielekkään yhteisön perustan ja yhteisö luo perustan mielekkäälle totuudelle. Jos me takerrumme liian voimakkaasti objektiiviseen totuuteen, voimme eristää itsemme muista ihmisistä. Yhteisöllinen totuus on aina sidoksissa pikemminkin tarinoihin ja ihanteisiin kuin faktoihin. Faktat toisinaan tarkistetaan, mutta tarinat ovat läsnä kaiken aikaa.
Aamusta iltaan me hahmotamme maailmaamme tavoitteiden, haasteiden, ongelmien ja onnistumisten kautta. Ne eivät ole faktoja vaan draamaa. Siksi humanismi on minulle ollut aina tärkeämpi tutkimuskohde kuin luonnontieteet. Humanismi ainakin teoriassa voi lähestyä todellisinta inhimillistä todellisuuttamme - tarinoita, kulttuurimme ja oman elämämme jatkuvaa urheiluselostusta.
Historiasta sanotaan, että se on voittajien historiaa. Lisäksi se on voittojen ja tappioiden historiaa. Puhutaan "käänteistä". Ovatko käänteet luonnontieteellisiä objekteja, jotka voi asettaa lasivitriiniin? Eivät tietenkään ole. Ne ovat aina käänteitä tietyn tarinan kulussa.
Buddhalaisuuden sisällä sanalle dharma on annettu lukuisia eri merkityksiä. Sen voi ajatella tarkoittavan perimmäistä todellisuutta tai opetuksia, jotka johdattavat meidät perimmäisen todellisuuden äärelle.
Tärkein työkalu on meditaatio. Meditaation tarkoitus on pysäyttää päämme sisäinen, lakkaamaton tarinankerronta. Kun emme tarkastele maailmaa "draaman käänteiden" kautta, näemme mitä tapahtuu todella. Tuoli ei ole enää tarina istumisesta, vaan tietty muovinen tai puinen esine. Kun sanon "puinen", en tarkoita että se olisi tarina ekologisuudesta, metsien hyödyntämisestä tai mistään sellaisesta. On vain vaikea sanoa "tuoli" ilman että samalla kertoisimme tarinaa.
Siksi meditaatio.
Ja miksi sitten meditoida? Kyse on tietenkin siitä, että meditaatio on tärkeä käänne siinä laajemmassa tarinassa, jonka nimi on "valaistuminen". Tarinoita, tarinoita, tarinoita... Jatkuvaa viestiä toivorikkaista teoista: lankeamisesta, läpimurroista, saavutuksista.
Buddhalaisuuden ja kristinuskon voi nähdä edustavan samaa inhimillistä pyrkimystä. Kummassakin halutaan elää elämä läpi sellaisella tavalla, että tarinan voi sanoa olleen onnellinen. Siitähän on kyse, totta kai.
Ensin on löydettävä yhteisö ja saatava rakkautta - muutenhan tarinaa ei voi kertoa: ei ole ketään, jonka kanssa oman elämänsä tarinan voisi toteuttaa.
Dharma ja usko - ne antavat tarinalle puitteet ja päämäärän. Mikä on mahdollista? Mikä on toivottua? Kuinka me saavutamme parhaan mahdollisen lopputuloksen, taivaspaikan tai valaistumisen.
Kummassakin leirissä on myös mystikkoja. Mystikot ovat aina samaa mieltä: lopettakaa etsiminen. Lopettakaa tarinan kertominen. Katsokaa todellisuutta. Toisille todellisuus on Jumala, toisille Brahman, Dharma, Nirvana, Tyhjyys... aina jonkinlainen lopullinen pysähtyminen.
Kerromme tarinaa, jotta pääisimme kaikkien tarinoiden onnelliseen lopputulemaan - jotta tarinan kertominen päättyisi.
Valaistua voi tietenkin kahdella tapaa - ja silti ihmiset lähes aina tavoittelevat sitä kolmatta tapaa, joka ei ole mahdollinen.
Ensimmäinen tapa valaistua kuulosta yksinkertaiselta, mutta on kaikkein vaikein, koska se pakottaa meidät jotenkin mullistamaan oman luontomme. Lopetamme epämukavien ja absurdien tarinoiden kertomisen. Päästämme irti draamasta ja hyväksymme todellisuuden. Kuka päästää irti? Mistä todellisuudesta? En tiedä. Olen yrittänyt valita toisin.
Toinen tapa on se, että me jatkamme tarinoiden kertomista, koska mitä pahaa siinä on? Jos elävä olento ei olisi kertomassa itselleen tarunoita, maailmassa olisi vain möhkäleitä, ilman suunnitelmia. Tarinat ovat liioittelua ja kusetusta, mutta silti ne lisäävät todellisuuden lajirikkautta. Mitä sitten, vaikka Jeesus ja Buddha olisivat vain paisuteltuja legendoja? Relax. If you do't like it, tell yourself a better story.
Kolmas tapa valaistua tarkoittaa sitä, että me kuljemme monien haasteiden kautta kohti maalia, hivuttaudumme yhä lähemmäs täydellisyyttä, kehitymme, jalostumme, saavutamme yli-inhimillisen tilan ja oivallamme jotakin mikä tekee meistä rajattoman viisaita ja kuolemattomia. Ponnistelemme, puristamme, uutterasti taistelemme lähemmäs ja lähemmäs...lopullista voittoa!
Kolmatta tapaa ei ole. Se on vain tarina. Tarinoille voi nauraa tai niiden kanssa voi nauraa. Buddha nauroi ehkä kummastakin syystä yhtä aikaa, mutta ei kolmannesta.
Kolmas tie ei naura, eikä naurata.
