Jokainen yritys kuvata tietoisuutemme todellista olemusta on tuomittu epäonnistumaan. Emme voi sanallisesti kyetä ilmaisemaan tyhjentävää kuvausta sisäisestä tai ulkoisesta todellisuudesta. Käsitteet pilkkovat maailmaa osiin ja hyvät lauseet asettavat nuo sirpaleet kohtuullisen tarkasti oikealle paikalleen.
Paraskin lause on silti vain palanen särkyneestä ruukusta, joka ei ole koskaan särkynyt. Todellisuus on liian monimutkainen suoristettavaksi ja liian mittava mitattavaksi. Joudumme turvautumaan vertauskuviin ja yksinkertaistavien selitysten apuun.
Parhaimmillaan sanat voivat kuitenkin horjuttaa meidän kiinteää jalansijaamme rakentamassamme illuusiossa. Silloin todellisuus näyttäytyy hetkellisenä väläyksenä, kuin heilahtavan väliverhon raosta. Tämäkin on vain vertaus, varsin klassinen sellainen.
Todellisuuden näyttäytyminen voi tuntua pelottavalta tai ihanalta. Olen itse kokenut monenlaisia tunnetiloja tuntemattoman todellisuuden äärellä. Meidän ei pitäisi liian hanakasti määritellä myöskään huippukokemustamme, kutsua niitä "moksaksi", "kenshoksi", "satoriksi" tai vastaavaksi. Nämä sanat voivat auttaa meitä löytämään muiden ihmisten laatimia kuvauksia havahtumisestaan, mutta sanat eivät ole asia itse.
Mystiikka herättää uteliaisuutemme, mutta se on myös kauhujen labyrintti. Mystinen kokemus voi hetkeksi avata meille oven lumoavaan puutarhaan, mutta emme ehdi astua sisään. Koko lopun elämäämme me etsimme uutta kohtaamista tuosta ovesta, ja joskus kaikki työ on turhaa.
Mystiikka voi myös hetkessä ajaa koko elämäntarinamme karille. Todellisuuden äärellä kaikki maalliset saavutuksemme voivat kadottaa sädekehänsä. Olemme rikkaita, menestyneitä, päässeet pitkälle elämässä - ja yhdessä kirkkaassa välähdyksessä kaikki arvoesineemme muuttuvat tomuksi.
Useimmat ihmiset karttavat filosofiaa ja mystiikkaa, koska heillä on siihen pitävät syyt. He pelkäävät kadottavansa elämänsä kiinnekohdat ja tulevansa hulluksi.
Profeetat ja gurut sanovat aina, että pelot ovat aiheettomia, mutta se ei ole koko totuus. Monet ovat menettäneet herkän tasapainonsa, vaikka monet ovat myös sellaisen viimein löytäneet.
Minä uskon vahvasti, että kaikella tässä maailmassa on jonkinlainen peruste. Niinpä myös sillä, että useimmat karttavat mystistä totuutta, on syynsä - enkä minä aio optimistisesti luvata kenellekään, että valaistuminen muuttaisi hetkessä heidän elämänsä paremmaksi.
Valaistuminen tapahtuu äkillisesti, mutta siinä on asteita. Koemme äkillisen havahtumisen, mutta vie vuosia ennen kuin pystymme rauhallisesti saavuttamaan tuon tilan ja pysyttelemään siinä. Valaistuminen tekee mahdolliseksi pyhien tekstien syvällisemmän ymmärtämisen ja mahdollistaa asioista keskustelemisen - mutta mystinen kokemus ei hetkessä muuta ketään pyhimykseksi.
Ensimmäiset mystiset kokemukset todistavat, että teksteissä on perää. Sen jälkeen herää uteliaisuus ja halu oppia lisää. Seuraavat äkilliset havahtumiset korjaavat suuntaa ja paljastavat näkymiä todellisuuteen, mutta kokemusten sulatteleminen vie aikaa - niin kuin aikaa vie myös innostuksen hillitseminen ja meditaation sekä muiden metodien harjoittelu.
Äkillinen valaistuminen voi tapahtua kymmeniä kertoja, antaa nykäyksiä kohti oikeaa tai tarjoilla henkisiä korvapuusteja.
En tiedä mikä on korkein ja lopullisin viisauden huippu. Harvoin saan keskustella elävien ihmisten kanssa, jotka kertovat samanlaisista tiloista, vertailla kokemuksia, kielellistää sellaista, mille ei löydy sanoja.
Useimmiten, kun tapaan jooga-opettajia tai meditaatio-mestareita, tajuan hetken kuluttua olevani heitä edellä. (Saatan aavistan sen jo ensi kohtaamisella, mutta vältän tekemästä hätiköityjä johtopäätöksiä.) Yritän silti oppia heiltä jotakin. Olen oppinut paljon kuunnellessani lapsia kaupan kassajonossa ja juoppoa ratikassa. Koiriltakin olen oppinut paljon, sillä kyse on pitkälti omasta avoimmuudesta.
Toisinaan kohtaan ihmisiä, jotka ovat edistyneitä, mutta heidän oivalluksensa ovat käsitelleet hyvin erilaisia persoonallisuuden puolia tai elämänalueita kuin omani. He ovat yhdessä asiassa minua edellä, toisessa minua jäljessä. Nimeäisin useamman nimen, mutta haluan jatkaa kirjoitusta enkä kaivella muististani henkilöitä: Adyashanti, John Lennon...
Kirjoissa ja videoilla tapaan henkilöitä, jotka ovat kiistämättä edenneet minua idemmälle (typo: piti olla pidemmälle). Yksi tällainen henkilö on Krishnamurti, toinen Yrjö Kallinen, kolmas Antony de Mello, neljäs Lama Yeshe - kuolleita kaikki. Heitä kunnioitan suurina mestareina, tosin olen heissäkin huomannut monia inhimillisiä heikkouksia.
Opettajan ja opetusten valinnassa täytyy luottaa omaan intuitioon ja joskus mennä sitä vastaan - käydä aika ajoin myös epämukavuusalueella.
Totesin aiemmin, että mystiset opetukset eivät yleensä toimi siksi, että ne väittäisivät jotakin jäsennettyä informaatiota tai määrittäisivät hyödyllisen käsitteen. Pikemminkin ne horjuttavat uskoa lapselliseen ja lohduttavaan valheeseen... joihinkin monista.
Oivallusta ei voi tapahtua, jos valhetta ei ole koskaan sisäistetty. (Ateistien on turha jankuttaa kristityille, ettei Taivasta ja Helvettiä ole olemassa, jos Raamattukaan ei sano niistä mitään.)
Mystiset opetukset ovat ristiriitaisia, koska ne toimivat kuin lakaiseva harja: heilahdus oikealle, heilahdus vasemmalle - turhat pölyt pois pääkopasta.
Aloitan minuuden käsitteen esittämällä vertauksen, jossa paljastetaan minuutemme katoamattomuus - ja myöhemmin esitän toisen vertauksen, jossa painotetaan, ettei minuutemme hetkeäkään pysy ennallaan.
Sammumaton liekki joka lepattaa
Aikojen alussa ihmiset eivät osanneet sytyttää tulta. He vain säilyttivät sitä lisäämällä liekkeihin puita.
Salaman sytyttämää tulta ei saanut päästää sammumaan. Liekin kuolema merkitsi pitkää kylmyyttä ja pimeyttä.
Kaikki muuttui, kun ihmiset oppivat kutsumaan tulen esiin hankaamalla puita yhteen tai iskemällä tulusta. Ehkä he käyttivät kiiltävää metalliastiaa kohdistaakseen auringon säteitä kuiviin heiniin. Keinoja on löydetty monia, ja Upanisadit korostavat, että taitoa pidettiin suuressa arvossa. Ylimmät kastit hallitsivat tulenteon salaisuuden ja sillä kyvyllä he hallitsivat muuta kansaa.
Opittuaan tulenteon taidon ihmiset eivät enää tunteneet kauhua, vaikka nuotiossa viimeinen liekki lepatti ja viimeinen hohkava hiili uhkasi kylmetä.
Kaikesta huolimatta nykyihmisen henkinen tila on yhä hyvin samanlainen kuin varhaisilla kivikauden heimoilla. Me pelkäämme sisäisen tulemme sammumista - ja uskomme, että kerran sammuttuaan se ei enää koskaan loista.
Idän arvostetuimmat kirjoitukset opettavat ilosanoman sielumme tilasta. Kieltämällä egon, yksityisen ja erillisen minuutemme, me huomaamme että liekit loistavat kaikkialla, uhmaten kuolemaa.
Kuten tuli on potentiaalisena kuivassa puussa, samoin on tietoisuus potentiaalisena kaikessa elävässä - ja korkeammissa elämänmuodoissa, kuten ihmisissä, norsuissa, apinoissa tai delfiineissä, me löydämme todisteen sen kuolemattomuudesta.
Missä on ihminen, siellä on myös Atman, kokemus minuudesta, maailman todelliseksi todistava tietoisuus, kaikille yhteinen, eikä kenenkään oma.
Vaikka liekki lepattaa ja sammuu kuolemamme hetkellä, se syttyy jälleen elävissä lähimmäisissämme, tulevissa sukupolvissa.
Tämän todisteeksi ei tarvita filosofista todistelua, eikä ylimaallisia ihmeitä. Riittää, että olemme läsnä ja kohtaamme toisemme avoimin aistein.
Huomaamme, että se, minkä määrittelimme leimalla "sinä", onkin sinulle "minä". Rakastamme toista ihmistä kuten itseämme, koska hän on yhtä todellinen ja meidän laillamme kokee maailman todeksi.
Monien muiden mystikoiden tavoin myös Jeesus opetti (mm. Luukas 9: 23):
"Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä..."Buddhalaiset opettavat, että kyse on virheellisestä samaistumisesta egoon tai ajatuksiin. Samaistummeko me nimeen, joka meille on annettu? Samaistummeko me näihin kasvoihin, tämän elämän saavutuksiin? Samaistummeko me tunteisiin tai korkeimpiin arvoihimme?
Kaikki edellä mainittu on suhteellista ja katoavaista - ja silti kaikki se syntyy uudelleen siellä missä syntyy ihminen. Samaistummeko me sitten ihmisyyteen? Samaistummeko me tietoisuuteen, jolla ei ole yksilöllisiä piirteitä? Samaistummeko me mieleen, jossa alati vaihtuvat ajatukset liikkuvat?
Ei ole yhtä oikeaa vastausta. Meillä on taipumus samaistua mihin milloinkin. Kun kannustamme urheilujoukkuetta, me samaistumme kansakuntaan tai tiimiin. Kun pelaamme tietokonepeliä tai katsomme elokuvaa, me hetkeksi samaistumme sen päähenkilöön.
Ihminen on kykenevä samaistumaan hyvin moniin eri asioihin, mutta jos hän kuoleman hetkellä samaistuu vain ja ainoastaan itseensä, hän ei saavuta sillä mitään, enintään pahan olon ja kauhua.
Kykenemme suuriin tekoihin, jos hallitsemme katsantokantamme laajuuden ja osaamme kohdistaa fokuksemme oleelliseen. Me olemme suurempia, jos samaistumme perheeseen, kansaan tai kaikkeen elävään - ja myös meidän tekomme ovat sitä kautta suurempia. (Samaistumisen takana ei ole erillistä ja pysyvää samaistujaa, mutta samaistumisen ilmiö on silti toistuva ja tosi.)
Jos kaiken aikaa pyrimme samaistumaan vain kuolemattomaan elämän henkeen tai universumiin, yhteen jakamattomaan Jumalaan, Brahmaniin ja absoluuttiin, voimme kokea lohtua ja saada oivalluksia, mutta emme silläkään keinoin saavuta rauhaa maailmaan. Ajatuksissamme olemme liian suuria välittääksemme yksityiskohdista. Alamme haaveilla ja muutumme suuripiirteisiksi. Kadotamme terveen kunnianhimomme ja halumme vaikuttaa asioihin ruohonjuuritasolla.
Alkuinnostuksensa jälkeen Buddha opetti, ettei Nirvana, eli kaikesta luopumisen tila ole kaiken loppu ja korkein päämäärä. Meidän on hallittava samaistumisen kykymme siten, että kykenemme samaistumaan pienimpään olioon ja kohdistamaan myötätuntomme kaikkeen kärsivään ja katoavaiseen.
Minuutemme laajentaminen kosmisiin mittasuhteisiin on vain yksi turvallisuudenkaipuun ja inhimillisen turhamaisuuden ilmentymä. Valaistumisen hetkellä me ymmärrämme olevamme jakamattomia ja katoamattomia, mutta ymmärrämme myös, ettemme voi paeta omaa pienuuttamme.
PS. Tarkoitukseni on siis jatkaa minäharhan erittelemistä muiden näkökulmien ja vertausten avulla. Minuuden illuusiota käsittelen myöhemmin ainakin erillisyyden, ristiriidattomuuden, pysyvyyden ja defenssien kautta. Minuudessa ei ole kyse vain samaistumisen kohteesta tai kuolemanpelosta. Minuus on monilla tavoin kytkeytynyt elämäämme ja syyt ovat myös positiiviset. Minuus ei ole vain virhe, joka täytyy kytkeä pois. Terve elämä edellyttää myös minuuden vahvistamista ja oman identiteetin rakentamista. Minuutta rakentava psykologia on yhtä tärkeää kuin egoa murentava mystiikka.
