Rakastan elämää kirjailijaresidenssissä. Pienellä paikkakunnalla pystyn ajattelemaan ja kirjoittamaan selkeästi. Maaseudulla kaikki tapahtuu hitaammin, ja lähempänä luontoa olen myös onnellisempi.
Selkeyden tunne voi olla petollinen, mutta yhdessä asiassa kirkas ja tyyni mieli on erehtymätön. Se tuntee onnemme edellytykset.
Onnea ei voi ymmärtää kiireen keskellä, vaikka kovasti aina luulisi. Kiireellinen ympäristö saa meidät uskomaan, että vain entistä suurempi kiire voisi hoputtaa onnemme saapumista.
Mutta hätäinen päätelmä on tietenkin harhaa. Onni on tässä ja nyt, kun pysähdyn olemaan läsnä. Nautin siitä, mitä minulla on, enkä juokse sen perässä mikä minulta puuttuu. Jos haluan jotakin todella kovasti - kuten käsikirjoituksen valmistumista - saan tahtoa sen todeksi itse, enkä vain säntäillä virikkeiden voimasta.
Kiireisen mielen väitteet eivät kuitenkaan ole kauttaaltaan valheellisia. Kyseessä on mekanismi, joka toisella tapaa ajattelee meidän parastamme. Vilkkaassa ympäristössä lankeamme haluamisen kierteeseen, koska onni on vain yksi osa elämää.
Me emme ole täällä onnea varten, vaan onni on meitä varten. Se on hetkellinen etuoikeus ja psykologinen porkkana, joka toimii huonosti arjen tukipilarina. Onni on vain mauste, ei elämämme pääruoka.
Kuten ääliömatkailija Karl Pilkington on todennut, Dalai Lama ei voisi harjoittaa työtään täydellisen valaistuneena, ellei joku toinen tekisi hänelle ruokaa ja pesisi hänen pyykkiään. Buddhan opetuksensa onnesta ovat vain pieni osa elämän kokonaiskuvasta. Vaikka dharma vapauttaisi meidät kärsimyksestä, siinä on kaikki mitä se tekee. Samsarassa suunnistamisen avuksi tarvitaan myös upayaa, hyödyllisiä valheita ja viisaita houkutuksia.
Kärsimyksestä vapautuminen ei tuo ruokaa pöytään, eikä onnellinen virne muuta räntäsadetta auringonpaisteeksi. Joku vain virnuilee räntäsateessa. Mikä saavutus se sitten on?
Oli miten oli, valitsisin kuitenkin kirkkaan mielentilan ja rauhallisen ympäristön, vaikka se altistaisikin minut hyödyttömälle olemassaolosta nautiskelulle, johon ei liity mitään sosiaalisesti edistyksellistä dekadenssia ja juhlallisia paheita, jotka opastavat hienoihin piireihin.
Sirpaleita Polynesialaisten tuntemattomasta paratiisista
Täällä Sysmässä olen ennen nukkumaanmenoa lueskellut Herman Melvillen antoisaa seikkailuromaania Taipii (1846), jossa eletään muutamia kuukausia huolettoman ihmissyöjäheimon keskuudessa. Kirja perustuu suurelta osin tositapahtumiin. Totta on varsinkin se, että Melville on nautiskellut auringosta ja leipäpuun hedelmistä Polynesian paratiisisaarella.
Teos on tulvillaan yhä ajankohtaisia opetuksia, joista ehkä tärkein liittyy onnellisuuden edellytyksiin. Melville osoittaa hyvin uskottavasti, kuinka onni on sidoksissa mielikuvitukseen ja elämänodotuksiin.
Saarelaisten elämä koostuu suurimmaksi osaksi loikoilusta, kanootilla melomisesta ja kookospähkinöiden syömisestä. Kun päähenkilö kysyy, mitä alkuasukkaat odottavat kuoleman jälkeiseltä elämältä, he vastaavat, että Taivas on paikka, jossa saa loikoilla, meloa kanootilla ja syödä kookospähkinöitä.
Lisäksi kirjassa syödään hyvällä ruokahalulla leipäpuun hedelmistä valmistettua kiisseliä. Odotukset määrittävät paratiisin. Kirjan länsimaisen matkaajan odotukset alkukantaisista heimoista ovat olleet täysin valheellisia. Hän on odottanut kohtaavansa sivistymätöntä kurjuutta ja raakamaisia tapoja. Sen sijaan hän kohtaakin rauhaa ja elämäniloa.
Eristyneen saaren ihmiset kuvittelevat parhaan mahdollisen elämän sen mukaan, millaisen elämän he osaavat kuvitella mahdolliseksi. He eivät tiedä muusta elämästä, joten he ovat onnellisia.
Laajakatseisuus ja tieto voivat koitua onnemme turmioksi
Voi olla että edes kristinuskoa lähetyssaarnaajat eivät onnistuneet pilaamaan eristyneiden kansojen elämää niin kuin on tehnyt televisio ja muut massamediat.
Jatkuvasti vaihtuvat kuvat sekoittavat onnellisen ihmisen pienen pään ja saavat hänet kuvittelemaan, että hän jää paitsi ihan kauhean monista asioista. Ainakin itselleni käy usein juuri näin. En osaa keskittää ajatuksiani yhteen päämäärään ja asettaa standardejani kyllin alas. Tavoittelen elämääni liikaa sisältöä ja lupaan aina vain ehtiväni uuteen paikkaan ja seuraavalle tasolle.
Toisinaan havittelen kokemuksia silloinkin, vaikka tiedän, että ne eivät tekisi minua onnelliseksi. Koen että velvollisuuteni modernina nykyihmisenä on tietää miltä se tuntuu. Pitää tietää miltä tuntuu kun on köyhä. Pitää tietää miltä tuntuu, kun saa turpiinsa.
Ajatus palaamisesta Helsinkiin ahdistaa nytkin. Tiedän, että siellä on liikaa kulttuurisia houkutuksia ja turhia virikkeitä. Ajan itseni loppuun työnteolla ja silti minusta aina jälkeen päin tuntuu, että olisin tehnyt liian vähän. Onnistun tavoitteissani hädin tuskin, vaikka annan paljon - ja silti kuvittelen, että olisin voinut tavoitella jotain suurempaa. En osaa iloita saavutuksista, koska hukattujen mahdollisuuksien ja ohitettujen tilaisuuksien lista on aina suurempi.
Toisaalle suuntautuva katse
Nykyaikaisessa mediassa on myös toinen sellainen piirre, joka tekee siitä ehkä suurkaupunkiakin tehokkaamman onnellisuuden tuhoajan. Televisiokuva, sanomalehti ja älypuhelin suuntaavat kaikki huomiomme pois lähimmäisistämme. Luemme uutistarinoita ihmisistä, jotka eivät aisti tai edes arvosta meidän huomiotamme.
Miljoona ihmistä saattaa innokkaasti lukea Matti Nykäsestä, ja samalla hetkellä Matti voi toisaalla tuntea itsensä täydellisen yksinäiseksi. Televisioruutu on ikään kuin mistään empatiasta piittaamaton musta kuilu, joka imee itseensä huolenpitomme ja myötätuntomme, eikä palauta sitä kenellekään. Jos istuisimme ringissä elävien ihmisten kanssa ja keskustelisimme kuulumisistamme, kaikkien mielenkiinto kohdistuisi todelliseen ihmiseen ja kanavoisi välittämisen tunteita.
Televisiossa kanavat eivät kommunikoi. Kuvat putoavat yhteen suuntaan niin kuin kuilussa.
Me kaikki ikään kuin haluamme vakuuttaa television ja internetin välituksellä koko maailman siitä, että me rakastamme ihan kauheasti ja haluamme pitää toisistamme huolta, mutta halausten ja kyyneleiden sijaan me kykenemme välittämään vain haaleita tykkäyksiä.
Koko ennen niin rikas yhteiselon avaruus on köyhtynyt sanoiksi ja klikkauksiksi. Ei mikään ihme, jos joku kokee olevansas yksin. Kadehdimme julkkisten saamaa huomiota, mutta tuntevatko he huomion millään ruumiinsa aisteilla? Joku voi vedota heidän järkeensä ja sanoa, että hei, sulla on miljoona kuuntelijaa! Millä tavoin se lämmittää, jos kukaan heistä ei ole ystävä?
Nykyinen mediatodellisuus on kuin vankila, jossa asuville murhaajille saapuu suuri määrä rakkauskirjeitä tuntemattomilta naisilta. He voivat lasisen keskustelusermin läpi vaihtaa kuulumisia, mutta vaikka ihailija olisi tosissaan, ei vanki voi samaan aikaan olla ajattelematta: "Vittu tuon muijan täytyy olla hullu."
Fanittamisesta
Voinko tällaisen vertauksen jälkeen enää edes ottaa puheeksi David Bowieta tai Morriseytä? Onko idolinsa kohtaaminen kadulla kasvotusten puhdistavaa? Ratkaiseeko se jotakin tässä kahden ihmisen välisessä fanitussuhteessa?
Jos istuisin David Bowien kanssa kaljalla, olisiko minulle tärkeämpää se, että istun kaljalla Bowien kanssa, vai se, että voin twiitata kavereilleni, että istun Bowien kanssa kaljalla? Jaksaisinko sen jälkeen enää edes kuunnellä hänen levyjään? No Ziggy Stardustia, Heroesia tai Scary monstersia ehkä, mutta niitä uudempia en ole kuunnellut muutenkaan.
Ystäväni saattaisivat kommentoida päivitystäni ja kysyä, että oliko kyseessä nuorempi vai vanhempi Bowie, minkä levyn aikainen? Jäisin heti kiinni siitä, että en tavannut todellista henkilöä. Istuin kaljalla omien mielikuvieni kanssa. Olisin voinut käyttää senkin ajan siihen, että sanon jollekin ystävälleni miten paljon hänestä välitän. Ketään ei aidosti kiinnosta se vaikka asuisin Morrisseyn autotallissa ja Bill Murray olisi isäni. Ei se lähennä ketään. Se vain synnyttää kateutta ja epäilyksiä motiiveista.
Julkisuuden henkilöt ovat tarroja, joita liimaamme vankikoppimme seinille. Saat nyt papukaijamerkin, jos mieleesi tuli The Shawshank redemption.
Lopuksi vielä perikristillinen anekdootti:
Pyhä Birgitta kohtasi matkoillaan Jeesuksen ja syöksyi heti maahan vapahtajansa eteen, suudellen tämän jalkoja. Birgitta julisti onnesta itkien:
"Herra, olen omistanut sinulle elämäni! Sinua minä rakastan koko sydämelläni!
Jeesus vastasi:
"Mitä se minua liikuttaa? Mikset rakasta lähimmäisiäsi?"
