Enkeleistä ja henkisestä heitteillejätöstä

Neroksi julistautunut nuoruudenpäiväkirjani väittää, että vain ilman enkeleitä voi olla yksityisyyttä. Ajatus enkeleiden käytöstä valvontakamerana ja superegon apurina on toki kiehtova. Tutkimuksissa on havaittu, että ihmisten tottelevaisuus lisääntyy, kun seinillä on julisteita, joissa suuri johtaja katsoo kohti. Samalla tavoin monissa pakanatemppeleissä on tuijottavia silmiä, joiden paisteessa on vaikea ajatella harhaoppeja tai suunnitella lain rikkomista. Myös Jean-Paul Sartrelle toisen ihmisen katse oli kauhistuttavin asia maailmassa.

Jeesus on uskonnollisena hahmona toista maata. Ikoneissa hän tuskin koskaan katsoo kohti. Jeesus on laskenut katseensa kärsimysten uuvuttamana tai sitten hän katsoo ylös kuin anoen Jumalalta ymmärrystä ihmiskunnalle. Myös Buddha kuvataan usein silmät kiinni. Muhammedia ei tietenkään sovi kuvissa esittää lainkaan. Suuret uskonnot eroavatkin monista lyhytikäisistä poliittisista ideologioista, joissa panostettiin uljaisiin patsaisiin ja intensiivisiin julisteisiin. Ehkä perinteinen uskonnollisuus on astetta modernimpi kuin modernisaatio itse: yksilöä ei tarkkailla tai painosteta. Hänen sallitaan itse tarkkailla itseään mielikuvituksen keinoin. Enkelit tulevat halvemmaksi kuin DDR:n valvontakoneisto ja joka nurkalle asennettavat valvontakamerat.

Ajatus enkelien läsnäolosta voi muillakin tavoin ruokkia mielikuvitusta. Ovatko he häveliäitä ja sulkevat silmänsä? Tuskin, jos vertaan itseeni. Jos heissä on pätkääkään ihmisyyttä jäljellä, uteliaisuus aina voittaa.

Kokemus voi silti olla myös huojentava. Vain ilman enkeleitä voi olla täydellistä yksinäisyyttä. Dostojevskin ajatus ”jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua” kääntyy muotoon ”jos kukaan ei rakasta minua, kaikki on yhdentekevää”. Tietenkin enkelit ovat jo nähneet kaiken, eivätkä järkyty mistään. Enkelit kyllä ilmoittaisivat, jos tekisimme jotakin sopimatonta. Sitä olisi vain itse osattava olla järkyttymättä siitä, että on ihminen, jolla on ihmisen tarpeet. Usko enkeleihin voi lisätä itsetarkkailua ja tietoisuutta siitä, mitä on tekemässä, mutta silloinkin pitäisi uskaltaa elää ronskisti ja kunnioittaa omia tarpeitaan. Rokkisukupolvien elettyä ja kuoltua on rokkienkeleitä. 1920-luvulla syntyneet enkelit tykkäävät kuunnella jatsia.

Jatkuvaa toisen ihmisen läsnäoloa on vaikea sietää edes toimivassa parisuhteessa. Koirankin naamasta näkee, että se joskus vaivaantuu siitä, kun ohikulkijat katsovat kuinka se kyykkii kakalla. Jotkut koirat eivät piittaa katseista, mutta toiset piittaavat. Jos remmi on kyllin pitkä, ne menevät ennemmin puskan vierelle, eivätkä tee tarpeitaan keskelle nurmikkoa. Pissaamiseen koirat kyllä suhtautuvat paljon vapaamielisemmin. Ne ovat suorastaan ylpeitä kun pääsevät postilaatikolle lorauttamaan viestejään.

Pelkään, että joidenkin kristittyjen elämä on hieman samanlaista; koko ajan on sellainen tunne kuin joku pitelisi remmistä? Aina kun istuu pöntöllä niin siinä vieressä vahtii suojelusenkeli, eikä voi tietää onko se kääntänyt selkänsä. Joskus kun tapaan uskovaisia, jotka jakavat lehtisiä, he tuntuvat tehtävästään huolimatta kammoksuvan ihmiskontaktia, niin kuin heitä olisi lapsena seisotettu alasti ihmisten edessä ja kaikki olisivat nauraneet.

On ehkä vaikea uskoa rakastavaan Jumalaan, joka ei ahdistavassa tilanteessa tule väliin, eikä puutu vääryyksiin. Varmaan tuntuu siltä kuin Jumala vain nauraisi muiden mukana tai halveksisi koko ihmisyyttä. Siksi pitää keinolla millä hyvänsä päästä takaisin Jumalan suosioon. Herra on useimmille julma, mutta ehkä Hänen mielensä kääntyy, jos Häntä kyllin hyvin palvelee? Se on varmaa, että jos ankaran Jumalan suututtaa, siitä joutuu helvettiin. Monet Asematunnelin lappusista puhuvat kapeasta tiestä ja Helvetin kärsimyksistä. Heidän Jumalansa on niin nuuka, että hänen Taivaassaan on tilaa vain harvoille ja valituille. Tällaisessa kristillisyydessä ei uskota Jeesuksen lupaukseen. Vanhatestamentillinen jumalakäsitys menee ilosanoman edelle.

Joidenkin poloisten Jumala on pienisieluinen tirkistelijä ja äkkipikainen julmuri. Jumala selittää heidän elämänpelkonsa. Jumala on vastaus siihen, miksi heidän kätensä tärisevät. Jumala on luonut maailman, jossa heidän ei ole hyvä olla siksi täytyy haaveilla paremmasta. Heidän yksityisen uskontonsa keskeisin motiivi on selviytyminen ja kosto. He kostavat maailmalle kuvittelemalla Jumalan, joka heidän laillaan näkee sen rumana ja syntisenä. He eivät osaa erottaa omien tunteidensa roolia mielikuviensa rakentamisessa.

Jos he pääsisivät irti vihastaan, he eivät tarvitsisi kuolemaa onnensa välikappaleena. Mutta Jumalasta on tullut heidän tympeän maailmankuvansa sinetti. He luulevat pettävänsä Jumalan, jos näkevät ympärillään kauneutta. Silloin he ovat kiintyneet maailmaan ja kääntäneet selkänsä pyhälle ilmoitukselle. He eivät usko anteeksiantoon. He suorastaan hakevat ympäröivältä yhteiskunnalta halveksuntaa, jotta saisivat jälleen uuden todisteen maailman rappiosta.

Mitä tehdä? Kuinka voi ihmisen saada vakuuttuneeksi siitä, että Jumala rakastaa häntä, jos ihmisellä on luulo siitä, että juuri hän tuntee Jumalan tahdon ja tietää herransa olevan ankara ja oikukas? Kuinka ihmisen voi saada uskomaan, että häntä ei vainota? Se on totta kai mahdollista, mutta ainakaan ateistit eivät edistä asiaa. Puolustaessaan omaa totuuttaan, jossa totuus on ylin arvo, he eivät puolusta pienen ihmisen parasta. He ovat valmiita ottamaan ihmiseltä pois sen uskon, johon hän turvautuu, mutta eivät tarjoa mitään tilalle.

Ateismi voi tuntua ilosanomalta niille, joille se merkitsee vapautta ajatella laajasti historiasta ja maailmankaikkeudesta. Ateismi voi vapauttaa monista turhista perinteistä, mutta se ei ole ratkaisu tunne-elämän ongelmiin ja huonoon itsetuntoon. Aiteismia ei ole muotoiltu siten, että se toimisi ilosanomana kaikille kansoille. Se vapauttaa tietyn osan väestöstä, mutta joillekin se merkitsee vain hengellista heitteillejättöä. Ateismi johdattaa ihmisen tyhjyyden äärelle ja julistaa että kaikki on yksilön mittakaavassa merkityksetöntä. Jossain hieman suuremmassa mittakaavassa me hahmotamme evoluution – ja kun siitä jatketaan matkaa, kohdataan vielä sitäkin suurempi mittakaava, jossa kaikki on taas merkityksetöntä.

Fysikaalinen maailmankaikkeus voi herättää suurta palkitsevaa ihmetystä ja tyydyttää uteliaisuutta, mutta se ei tarjoa ihmiselle suuntaviivoja hänen elämäänsä. Muutamista toki tulee menestyneitä tutkijoita ja heidät hyväksytään pienen akateemisen asiantuntijaeliitin joukkoon, mutta mitä tieteellinen maailmankuva tarjoaa ihmiselle, joka ei pysty hurmaamaan ketään älykkyydellään? Mitä ateismi antaa ihmiselle, joka asuu kehitysmaan slummissa? Miksi kukaan olisi ateisti, jos hän ei osaa edes kirjoittaa tai laskea?

Voimme päätyä siihen tulokseen, että ateismiin nojautuva tieteellinen ajattelu on todistanut dinosaurusten olleen olemassa ja ihmisen kehittyneen apinasta – mutta miten tämä tieto auttaa pysymään hengissä? Jos köyhiä auttaa paremmin ihmisarvon ja luottamuksen löytäminen rakastavasta seurakunnasta, kannatan ehdottomasti ennemmin uskontoa kuin tiedettä. Tiede on avuksi niille, joiden tarvitsee tehdä työtä kosketuksessa tekniikkaan ja tutkimukseen. Uskonto voi tarjota helpommin sitkeyttä, lohdutusta tai kurinalaisuutta. Se on yhä taloudellisempi vaihtoehto. Lapsi sisäistää uskonnon sanoman nopeasti vertauskuvallisten tarinoiden kautta. Tieteellisen ajattelun ymmärtäminen vaatii vuosien ja taas vuosien koulutusta, johon kaikilla ei ole varaa.

Tilanne voi tietenkin muuttua. Tekniikka saattaa vapauttaa yhä useammat ihmiset sivistämään itseään, mutta se on optimismia. Voi myös olla, että ateistiset tarinat löytävät ihmisten sydämiin. Dinosauruspiirretyt ovat länsimaissa kasvattaneet jo useita sukupolvia tieteelliseen historiakäsitykseen. Television välityksellä ihmiset näkevät, että maapallo on pyöreä.

On kuitenkin eri asia muuttaa ihmisten käsityksiä elämän tarkoituksesta. Ateismi ei tarjoa houkuttavia ja koukuttavia myyttejä, joilla pyhitetään syntymä ja kuolema. Ateismi ei anna vastauksia yksinäisyyteen ja menetetyn läheisen kaipaukseen. Ateismi ei ota ihmistä kädestä ja johdata häntä kasvotuksin oman kuolemanpelkonsa kanssa. Ateismi ei sano: katso, ei ole mitään pelättävää. Olet kaunis. Olet rakastettu.

Ateismin tie on tavallaan kuljettu loppuun jo sen nimessä. Se on antiteesi teismille: a-dei-ism, ei-jumaluutta-oppi. Se on liiaksi kiinnittynyt jumaluuskysymykseen. Loppujen lopuksi ihmisen täytyy elämässään pohtia muitakin kysymyksiä kuin sitä, onko Jumalaa olemassa. Nykyaikaisen maailmankatsomuksen tulisi lähteä liikkeelle jostakin aivan muusta teemasta.

Jos Jumala ei pelasta meitä, niin kuka sitten? Ateismin tyypillinen vastaus kuuluu: ihminen itse. Ihmisen on oltava itse oman elämänsä herra, otettava kollektiivisesti vastuu historiansa suunnasta ja  ekosysteemistä. Ateismi on usein muodostanut liittolaisuuden liberalismin ja individualismin kanssa. Yksilö on vapautettu olemaan olemaan oma vapaa persoonansa. Tämäkin on joillekin suuri huojennus, mutta vähintään yhtä monille vain sitä samaa vanhaa heitteillejättöä.

Vapaassa ja yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa merkitsee hyvin paljon se, millaiset lähtökohdat saa elämään. Sivistyneestä ja vakavaraisesta perheestä on helpompi ponnistaa kohti hyvää itsetuntoa ja toteutunutta yksilöllisyyttä. On kiva olla urbaani hipsteri, kun on koulutusta, hyväpalkkainen työ ja voittajan geenit.

Individualismi on aivan eri asia kuin toisen ihmisen hyväksyminen, kristillinen moraali tai humanismi. Kristillisyydessä ja humanismissa hyväksytään se, että jokainen ihminen on yksilöllinen. Indivudualismissa ihminen hyväksytään vasta sen jälkeen, kun hän on todistanut yksilöllisyytensä. Hän on uskaltanut ja osannut olla omaperäinen. Hän on sopivasti kiinnostava persoona, erilainen tyyppi, eksoottinen outolintu, joka on mielenkiintoista tuntea.

Ei ole kuitenkaan helppoa uskoa itseensä ja esiintyä huomiotaherättävästi. Useimmat meistä ovat lähtökohtaisesti ujoja. Kaikilla ei ole aikaa harrastaa muodikkaita lajeja ja kehittää omaa eksoottisuuttaan. Kun ihminen ei usko itseensä, hän haluaa piiloutua muiden katseilta ja olla ennemmin samanlainen välttyäkseen huomiolta ja pilkalta. Hän ennemmin jengiytyy kuin erottautuu omana itseään.

Nykyaikaa leimaa lisääntynyt kamppailu itsearvostuksesta. Aiemmin ihminen saattoi tulla hyväksytyksi sitä kautta, että hän teki tarpeellista työtä omassa kylässään ja yhteisössään. Kaikille keksittiin työtä, koska ihmiset olivat kosketuksissa lähipoirinsä ihmisiin ja olivat riippuvaisia toisistaan.

Nykyään samassa kaupunginosassa tai pikkukaupungissa asuvat ihmiset yhä asuvat melko lähekkäin – tai suorastaan tiivimmin kuin koskaan – mutta he katsovat poispäin toisistaan: he tuijottavat televisiota ja lukevat lehdistä juoruja, jotka koskevat ihmisiä, joita he eivät ole koskaan tavanneet. He ovat myös riippuvaisia kehitysmaan maanviljelijöistä tai amerikkalaisista tuotantolinjoista. Eivät he enää käy kauppaa lähipiirinsä ihmisten kanssa – tai edes vaihda palveluksia.

Usein puhutaan siitä, että yhteisöllisyys on kadonnut, mutta ei vaivauduta selittämään mistä se johtuu. Globaali talousjärjestelmä tai massamediat ovat vain osasyitä. On häkellyttävää katsoa omaa elämäänsä ja nähdä kaikki ne lukuisat mekanismit, jotka edistävät yksinäisyyttä ja kasvattavat henkistä etäisyyttä ihmisiin, jotka fyysisesti ovat lähellä.

Itsekin vaihdan paljon kuulumisia sellaisten ihmisten kanssa, joita en ole koskaan tavannut. Viihdynheidän seurassaan paremmin kuin omien naapurien tai sukulaisten. He ovat minun heimoani. He ymmärtävät mistä puhun, ja ovat kyllin älykkäitä tarjotakseen minulle haasteita.

En osaa sanoa, onko maailmani heidän ansiostaan laajentunut tai kaventunut. Se riippuu varmasti näkökulmasta. Elän kahdessa maailmassa: virtuaalisessa sekä siinä, jota kolottaa. Usein kolotuksen lähde on selkä tai olkapää. Unohdan säryn, kun olen flow-tilassa. Se ei tarkoita, että ongelma poistuisi. Haluan lisätä tietoisuutta kehoni tarpeista ja todellisen maailman tapahtumista, mutta se edellyttää kurinalaisuutta internetin käytössä. On osattava lopettaa, vaikka tekstiä syntyisi.