Olen koko aikuisikäni elänyt kohtuullisessa köyhyydessä. Toimeentuloani on helpottanut se, että olen hätätilanteessa aina saanut apua vanhemmiltani, ystäviltäni tai isovanhemmiltani, jotka asuvat samalla paikkakunnalla. Pitkän opiskelujakson aikana myös ehdin tottua pieniin tuloihin. Olen sovittanut elämäntapani ja yleiset menoni siten, että tulisin mukavasti toimeen 10.000 euron vuosituloilla.
Vain kahdesti olen yltänyt virallisen köyhyysrajan tuntumaan, mutta en vielä koskaan en ole selkeästi ylittänyt sitä. Ennätysvuosi taisi olla 2014, jolloin kaikki yhteenlasketut tuloni olivat reilut 12.000 euroa. Silloin sain pelkästään kirjastoapurahaa 5.000 euroa.
Heikoimpina vuosina tuloni ovat olleet alle 7.000 euroa, mikä on jo omasta mielestänikin liian vähän. Vaikka vuokraan menisi vain 4.000 euroa, jää muuhun elämiseen alle 300 euroa kuussa. Se on vähemmän kuin mitä saisin toimeentulotukea. Ennemmin silti tienaan rahani silpputöillä.
Syitä köyhyyteeni on lukuisia. Osin tilanne johtuu taantumasta ja osin minusta itsestäni. Suomen heikko taloustilanne osui kohdallani pahaan saumaan, sillä koko vuosien 2000-2007 nousukauden olin opiskelijana, eli en saanut hyödyntää parempia työllisyysasemia ja korkeaa tulotasoa. Vuonna 2008 alkoi varsinaisesti urani lavarunoilijana, kun Helsinki Poetry Connection sai alkunsa. Vuonna 2009 perustin blogini Kaikkien Asioiden Pikkujättiläisen ja vuonna 2010 sain julkaistua esikoisrunoteokseni.
Siitä alkaen Suomen talous onkin ollut täysin kuralla. Työllistymisnäkymiä on tarjoutunut erittäin kitsaasti, joten minulla on ollut aikaa kirjoittaa blogia ja julkaista runokirjoja.
Tästä pääsemmekin siihen, miksi saan syyttää köyhyydestä itseäni. Olisin tähän mennessä voinut jo luoda jonkinlaiset suhteet useisiin lehtiin, jos olisin huolelliset hionut paremmat juttuideani julkaisukuntoon ja tarjonnut niitä aikakausilehdille. Kolmesti minulta on erikseen pyydetty tekstiä ja olen sellaisen myös kirjoittanut. En kuitenkaan ole jatkanut yhteydenpitoa, vaan jatkanut raakileiden julkaisemista blogissa. Olen jotenkin sillä tavalla kärsimätön, että haluan julkaista ajatukseni heti ja siirtyä eteen päin.
Kärsimättömyyden ohella kärsin siitä, ettei raha jostain syystä motivoi minua. Suhtaudun rahaan vain välttämättömänä pahana. Olisi mukavaa, jos minun ei tarvitsisi olla sen kanssa edes tekemisissä. Jos joku tarjoaisi minulle asunnon ja ruokaa, sekä yksinkertaiset vaatteet, niin saisin keskittyä vain työntekoon.
Ja tähänkin liittyy ongelma: koen kutsumuksekseni ja ammatikseni ongelmien ratkaisun, näkökulmien yhstelyn ja uusien ideoiden kehittelemisen. Kukaan ei kuitenkaan toistaiseksi ole tarjonnut palkkatyötä, jossa tavoitteena olisi puhdas innovatiivisuus, ilman rajoittavia kehyksiä.
Osaisin väsymättä ratkoa vaikkapa suuryrityksen hajanaisia ongelmia, istua palavereissa ja pähkäillä ratkaisuja tuotekehittelyyn, markkinointiin tai logistiikkaan. Toinen missä olen hyvä, on opponointi. Olen hiton taitava sanomaan sen ääneen, jos huomaan jonkun päättelyketjussa virheitä. Voisin hyvinkin tarkistaa vaikka presidentin puheita tai korjata tyhmien elokuvakäsikirjoitusten loogisia ristiriitoja, ennen kuin ne filmataan.
Jos luovuutta peräänkuuluttavista työpaikkailmoituksista on pulaa, niin kriittisyyttä metsästetään sitäkin vähemmän.
Odotukseni työpaikoista kuulostavat epärealistisilta, mutta itse asiassa ne ovat varsin realistiset: en odota työllistyväni.
Pitkään jatkuneessa köyhyydessä on se ongelma, että asteittain kengät ja vaatteet alkavat ränsistyä. Pitäisi vähintään parin vuoden välein saada jostain sellaista rahaa, joka ei heti menee elossapysymiseen. Voisi ostaa muutaman parin uusia kenkiä ja kaikki olisi taas vähän aikaa ok.
On oma syyni sekin, että en välitä köyhyydestä tai edes kuolemasta. En osaa oikein samaistua itseeni, kun tiedostan, että joka tapauksessa tulen kuitenkin kuolemaan, mutta jos onnistun oivaltamaan jotakin tärkeää, ja pukemaan sen sanoiksi, saatan auttaa monta kertaa useampia ihmisiä, joilla on edessään enemmän elämää. Jokainen ihminen on itse itselleen minä. Jokaisen kokemat ilot ja surut ovat yhtä lailla tosia.
Haluan viedä filosofiset ja hengelliset tutkimukseni loppuun saakka, koska olen saanut harvinaisen tilaisuuden keskittyä täysipainoisesti siihen. Pysyn hengissä, vaikka en tekisi palkkatöitä. Se on globaalissa mittakaavassa, ja ihmiskunnan koko historiaan verrattuna harvinainen etuoikeus. Niinpä köyhyys ei ahdista minua oikeastaan yhtään. Se on pieni hinta siitä, että olen saanut vapautua paljon suuremmasta ahdistuksesta.
Teini-iässä mietin vääjäämätöntä kuolemaa ja tunsin aivan suunnatonta kauhua, koska olin saanut syntyä tähän maailmaan vain luopuakseni jonakin päivänä aivan kaikesta: elämästäni, ystävistäni, terveydestäni, aivan kaikesta. Minun oli mahdotonta kuvitella, että saisin elämästä mitään iloa, koska kaikki oli väliaikaista ja irvokkaasti kadotukselle merkittyä.
Velloin paljonkin tällaisissa ajatuksissa, kunnes oivalsin, että minuudella itsellään ei ollut kasvoja tai nimeä. Minuudella ei kenties ollut aistivälineitä tai ajatuksia myöskään. Kenties sitä ei ollut olemassa laisinkaan.
Tietoisuuden kokema kauhun tunne on kehollista alkuperää. Toiveemme ja pelkomme ovat evoluution tuotetta. On luonnollista pelätä, koska pelko suojelee. On luonnollista myös olla ajattelematta kuolemaa, koska se ei edistä normaalia elämää. Liiallinen kuoleman ajattelu, hengellinen tai filosofinen herääminen, miten vain, on jonkinlainen neuroosi, lajityypillisesti ei kovin harvinainen valuvirhe, mutta tarpeeton poikkeama kumminkin.
Olen aina ollut varsin taitava sulkemaan pois kaiken muun ja keskittämään huomioni haluamaani yksityiskohtaan. Kun aikani analysoin minuuteni rakenteita ja tietoisuuteni mekaniikkaa, huomasin, että sekä halut että pelot voidaan hakkeroida. Ne eivät ole sen enempää kuin tiettyjen ajatusten tai ulkoisten ärsykkeiden laukaisemia reaktioita. Ihminen saattoi minimoida tai kehittää itsessän moniakin taipumuksia, etenkin pitkällisen harjoittelun avulla.
Perimmäinen, kosminen pelko, jonka herättää ajatus vaikkapa kuoleman jälkeisestä tyhjyydestä, on kaikesta kokonaisvaltaisuudestaan huolimatta vain kulissi. Sen takana piilee suuri ristiriita: täytyy ensin olla se elämä, joka pelkää katoavansa iäksi. Ja jos se katoaa, niin pelko katoaa sen mukana.
Pelko ei kuitenkaan ole sidottu yksilöön, kuten ei myöskään tietoisuus. Vaikka minä itse saisin oman pelkoni dekonstruoitua, ei se tarjoa paljoakaan lohtua. Kuolemani jälkeen, ja jo tälläkin samaisella hetkellä elää tuhansia tai miljoonia ihmisiä, jotka pohtivat samaa, ja pelkäävät samaa.
Minulla ei ole yksityisoikeutta omaan pelkooni, koska voin lukea siitä kuvauksia maailmankirjallisuudessa. Minulla ei ole yksinoikeutta luovaan kykyyni tai oivalluksiini. Kaikki on koettu monet kerrat, ja tullaan jälleen kokemaan. Minulla ei siis ole yksinoikeutta edes oman kuolemani tuomaan vapautukseen. Ei auta, vaikka miten hienosti ja lopullisesti kuolisin; joku toinen on samassa tilanteessa elämänsä kanssa ja hän on yhtä lailla itselleen minä; yhtä lailla hän tiedostaa olemassaolon todelliseksi.
Aistiemme ja ajatustemme, tunteiden ja jopa tietoisuutemme taustalla oleva yksityinen minuutemme on mitä triviaalein asia. Kaikista maallisista taidoista ja puutteista riisuttuna minuus on vain ilmaa. Se on kenties kokemuksena hyvinkin vakuuttava ja onnistuu huijaamaan ajatuksiamme pitämään itseään suuressa arvossa, mutta pohjimmiltaan minä on kuin nolla toisen numeron perässä. Jos luvusta 20 otetaan pois 2, niin sen perässä oleva 0 ei ole mitään.
Minuuden kokeminen kenties onnistuu nollan tavoin korottamaan numeron 1 tai 2 kymmenen kertaa arvokkaammaksi, kun niistä tulee 10 tai 20, mutta itsessään nolla on vain nolla.
Kun ihmisen kaikkien luonteenpiirteiden ja saavutusten taukana oleva minuus riisutaan näistä asioista, me sitä suuresti arvostavina haluamme herkästi kuvitella, että tuo ei-mikään, joka niin sielullistaa kaiken meissä, tulisi säilöä jonnekin Taivaan pysyvyyteen tai kierrättää uudelleen sielunvaelluksen kehässä. Miten perin hullunkurisesti me usein oiommekaan logiikkaa päästäksemme äkkiä karkuun filosofisilta kysymyksiltä.
Nolla, eli tyhjyys, eli minuus, ei-mikään, on kenties jotain, mitä elämä tarvitsee, mutta ilman elämää se ei ole mitään. Sitä ei tarvitse kierrättää. Elämä itse synnyttää sen muassaan. Minuus on kenties meidän käsiteapparaatissamme ja kokemuksessamme vain siksi, että äly on opettanut meidät juonimaan - ja juoniessamme, emme saa koskaan unohtaa perimmäistä tehtäväämme säilyä hengissä ja jatkaa sukua. Niinpä tietoisuutemme, tunteemme ja älymme on täytynyt monikertaisilla itsesuojeluvaistojen seiteillä kietoa osaksi minäkokemuksen selkeyttä: jonka paras suoja on juuri ehdoton varmuus. Minuutemme haamuraaja tuntuu niin ehdottomasti todelta, että länsimaisen filosofian monet mestaritkaan eivät ole sitä osanneet lähestyä vakavin kysymyksin.
Omaan kuolemaan kohdistuva pelottomuus on epäinhimillistä ja saattaa kuulostaa kauhistuttavalta, mutta oman minuuden trivialisointi mahdollistaa sen, että voi juhlistaa kaikkien elävien olentojen kokemia iloja.
Ja sen vuoksi minä en nykyään ole olleenkaan niin ahdistunut kuin taannoin, ollessani täynnä työllistmistoiveita ja tulvillani kuolemanpelkoa. Kenties juuri mystisen oivallukseni tähden kärsin liiasta huolettomyydesta, joka haittaa irakehitystäni ja uhkaa terveyttäni, mutta ainakaan se ei ole opettanut minua karttamaan vakaumukseni mukaista uurastamista. Teen kaikkeni, koska tiedän että aikani on rajattu. Kirjoitan henkeni edestä, jotta joku kenties saisi jonakin päivänä omaan kosmiseen hätäänsä helpotuksen.
