Meitä eivät lähtökohtaisesti kiinnosta objektiivisen maailman monimutkaiset ilmiöt, vaan tarinat. Kasvit ja elottomat esineet alkavat kiinnostaa vasta sitä kautta kun ne yhdistyvät johonkin tarinaan.
Esimerkiksi kasvi saa nimen sitä kautta, ja alkaa kiinnostaa lasta, jos siitä pystyy valmistamaan myrkkyä, lääkettä, lankaa tai väriainetta. Ja ne taas saavat merkitystä vasta siinä vaiheessa, kun ne yhdistyvät osaksi tarinaa. Lääke muuttuu merkitykselliseksi taudin tai myrkytyksen ansiosta. Sitä ennen se on vain irrallinen kylmä asiaseikka ympäröivän todellisuuden loputtomassa tympäisevyydessä.
Lainaan Timo Salon hienoa ilmausta "sisäisen maailmankartan piirtäminen", jolla hän on viitannut Google mapsissa harrastettuun flanööriin, eli päämäärättömään maailman ilmiöiden tutkimiseen. Vastaavalla tavalla voi omaa maailmankarttaansa kehittää liikkumalla Wikipedia-artikkelista toiseen, asialinkkejä myöten. Hitaasti mutta varmasti kuva kokonaisuudesta alkaa piirtyä esiin, kun vain saa mahdollisuuden riittävän kauan poukkoilla asiasta toiseen - niin kuin jäljentäisi lyijykynällä paperille jäänyttä edellisen kirjoituksen painaumaa. Summittaiset pyyhkäisyt piirtävät todellisuuden esiin yksinkertaisen kopion muodossa.
Henkilö, joka harrastaa tällaista flanööriä, on täysin erilaisessa asemassa tiedon ja todellisuuden suhteen kuin tyypillinen ihminen, joka oppii asioita yhteydessä tarinaan. Jälkimmäinen oppii aina narratiivien kautta, eikä haalean todellisuuden satunnaisia yksityiskohtia seurailemalla. Tyypillisiä hallitsevia narratiiveja ovat esimerkiksi kansallista identiteettiä mukailevat pääuutiset, koulujen opetussuunnitelmat sekä vanhempien tarinat siitä, millaista on hyvä elämä tai millaista elämä oli heidän lapsuudessaan.
Poukkoilevaa oppimistapaa voisi kutsua joko autistiseksi tai etuoikeutetuksi. Autistinen ihminen ei ymmärrä tarinoiden päälle, sillä hänen on vaikea hahmottaa ihmisten välisiä juonia. Ja etuoikeutettu ihminen ei puolestaan tarvitse poliittisten sidosryhmien narratiiveja. Hän ei tarvitse heimon yhteistä tarinaa lämmikkeekseen, sillä hänellä on valtaa olla itsenäinen, kenties jopa valtaa liittoutua pelkästään omien vastojensa tai pelkästään merkityksettömän todellisuuden kanssa, halveksien uskontoja ja politiikkaa, kääntäen lopulta halveksuntansa eksistentialismin muodossa koko elämän mielekkyyttä vastaan.
Kiireinen, köyhä ja työtätekevä ihminen ei ehdi kritisoida narratiiveja. Hän vain valitsee niistä itselleen yhden mieluisimman, tai kenties se valinta tehdään hänen puolestaan.
Tämän jälkeen hän oppii maailmasta enimmäkseen asioita, jotka tukevat narratiivia, sillä oppi kulkee hänen tuntemansa tarinan rinnalla. Hän vaihtaa mielipiteitä ja tietoa niiden ihmisten kanssa, jotka uskovat samaan tarinaan. Muiden väitteisiin hän ei usko. Niinpä hänen on vaikea oppia mitään, mikä ei kuuluisi hänen tuntemaansa tarinaan, ja näin tarina aina vain vahvistuu.
Ongelma on siinä, että kaikissa tarinoissa on ristiriitoja. Niissä on myös sankareita ja pahiksia. Jos mikään tietty tarina saa yhteiskunnassa täydellisen hegemonian, se tulee niin ylpeäksi, että yrittää luoda omista ristiriidoistaan objektiivista todellisuutta. Se pyrkii pakottamaan maailman oman selitystensä muottiin. Ja tällöin mielen sisäiset ristiriidat muuttuvat todellisen maailman helvetiksi.
Asioiden ja ihmisten on väistyttävä tarinan tieltä, jos ne eivät kuulu siihen tarinaan. Ulkopuolisille elementeille käy jopa pahemmin kuin tarinan vihollisille, sillä viholliset sentään ovat osa tarinaa, ja tarina on heistä riippuvainen. Jos tarina tuhoaa omat vihollisensa, se muuttuu merkityksettömäksi, se loppuu.
Näinhän Fukuyama jopa ehti väittää 90-luvulla, kommunismin romahdettua ja kapitalismin voitettua sota kilpilevista talousjärjestelmistä. Hän kutsui sitä "historian lopuksi", sillä tarina ei voinut jatkua ilman vihollista ja vastustajaa. Näin ehdottoman riippuvaisia me ihmiset olemme tarinoista.
OSA 2 - todellisuudelta suojautumisen keinoista
Tarinat harvoin saapuvat päätökseen, mutta tarina-arjessa me joudumme suojelemaan itseämme ja läheisiämme ulkopuolisilta, tarinaan kuulumattomilta elementeiltä, jotka omalla monimutkaisuudellaan uhkaavat osoittaa sen, että luomamme tarina on pelkkä karkea yksinkertaistus.
Koska ihmiset usein kehittyvät tutkijoiksi tiettyä uraputkea pitkin, he myös kulkevat elämänsä tiettyjen tarinoiden matkassa. Näin he saattavat edistyä tieteen kentällä hyvinkin pitkälle ilman että joutuvat koskaan todella rajusti vastakkain sen tosiasian kanssa, että he elävät tarinassa - omassa tarinassaan sekä oman yhteisönsä tarinassa.
Kun on puhe todellisuudesta, luotan paljon enemmän sellaisen ihmisen puheisiin, joka on menettänyt kaiken ja romahtanut täydellisen pohjalle. Olen oppinut buddhalaisuudelta paljon ja uskon, että ihminen voi vapautua tarinoista vain luopumalla kaikesta.
Buddha luopui maallisesta omaisuudestaan, mutta häneltä kului sittenkin vuosikymmen siihen, ennen kuin hän vapautui sisäistämästään sadusta. Hän loi uuden uskonnon, koska hän näki aiemman lapsuudenuskonsa ristiriidat, dekonstruoi ne suurella vaivalla ja katsoi todellisuutta tuorein silmin.
Tietenkin Buddha ja hänen seuraajansa sitten loivat suuren määrän tarinoita hänen elämästään ja opeistaan, jotka ovat vain tarinoita - mutta Buddhaa ja Jeesusta yhdisti se, että he molemmat hylkäsivät isiensä ammatit ja viettivät pitkän ajanjakson erämaassa.
Heidän tarinansa opettaa meille joitakin niitstä keinoista, joilla ihminen voi kyseenalaistaa ja uudelleenkirjoittaa sitä tarinaa, johon hänet on tuupattu niin kuin voimakkaaseen virtaan. He ovat löytäneet jalansijaa ja nousseet rannalle, edes lyhyeksi hetkeksi, mutta se jo riittää. Sen jälkeen heistä tuli tarinoiden mestareita.
Heitä molempia nimittäin (tarinoiden perusteella) yhdistää myös puhe vertauskuvista. He ymmärsivät vertauskuvien voiman. He olivat tietoisia siitä, miten ihmiset kertovat toisilleen tarinoita, joihin kiteytyy valtavasti merkitystä.
Kun yhteiskunnan ja kokonaiset sivilisaatiot ajautuvat kriisiin, niillä on tapa takertua kaikin voimin omiin tarinoihinsa. Mutta se vain johtaa ristiriitojen syvenemiseen ja vahvistumiseen. Kun tarina joutuu kriisiin, on aika uudelleenarvioida tarinaa, juuri kuten Nietzsche opetti. On aika todeta, että Jumala on kuollut, mikä on sekin monimutkainen metafora.
Aika-ajoin tietty aikakausi on tullut päätökseensä ja tietty epäjumala on kadottanut kasvonsa. Silloin on aika vetäytyä erämaahan ja etsiä kosketusta todellisuuteen tarinoiden tuolla puolen.
