maanantai 22. lokakuuta 2012

Pelko

Ajatus minuudettomuudesta tuntuu lähtökohtaisesti järjettömältä. Se on vastoin meidän päivänselviä kokemuksiamme. Lisäksi siihen liittyy vavisuttava pelko.

Minuuden puuttuminen tuntuisi tuhoavan elämämme koko perustan. Joutuisimme ajattelemaan kaikki mielipiteemme uudestaan. Kaikki mitä tietäisimme turvallisentuntuisella varmuudella, asettuisi kyseenalaiseksi.

Ja ennen kaikkea: jos en elä tätä elämää itseäni varten niin ketä sitten?

Ei ihme, että valaistuminen tuntuu niin mahdottomalta, vaikka kirjoissa täysin selkokielellä sanotaan, mitä meidän kuuluisi tehdä.

Meidän tulisi vain valaista minuutemme perukoita myöten ja ajaa ulos kaikki lepakot. Tajuntamme kaipaisi kevätsiivouksen. Myös monet synnynnäiset käsityksemme joutaisivat roskakoriin... edellyttäen siis, että haluamme kohdata totuuden. Se ei ole ilmiselvää, että haluamme.


Todellisuudessa elämisen vaikeus

Totuuden kanssa elämiseen liittyy monia hankaluuksia. Totuus ei aina ole meidän puolellamme. Se ei tunnu ystävältä. Se vittuilee päin naamaa.

Totuus on ok, niin kauan kuin se ei ala käsittelemään minun persoonani vajaavuuksia. Se on epämiellyttävää, enkä erityisesti tänään ole sillä tuulella. Jos jätettäisiin se itsetutkistelu seuraavaan kertaan, en ole nyt valmis – mutta valaistumiseen olen totta kai valmis, vaikka heti!

Vähän samalla tavalla kuin joillakin on taipumusta merisairauteen, minä epäilen että minulla on taipumusta minäsairauteen. Alan voida pahoin aina kun minuuttani keinutellaan. Haluan aina tuntea, että egoni seisoo tukevalla jalustalla.

Totta kai. Kukapa haluaisi, että hänen huonot puolensa tuotaisiin päivänvaloon? Meillä on kaikilla on tietty oma reviiri ja vaikka joku saattaakin tulla kosketusetäisyydelle niin minuuteen asti ulottuva alastomuus tuntuu hieman liian radikaalilta.


Myötätunto (ala Mahayana)

Minuuden kohtaamisen pelko ja kammo minuudettomuutta kohtaan on helpompi voittaa läsnäolevan myötätunnon kautta kuin tonkimalla sisuskaluja.

Minuuden hirmuvalta on murennettava asteittain. Minuuttamme on pikemminkin venytettävä kuin supistettava. Se tarkoittaa rakkauden piirin laajentamista.

Minuus itsessäni voi raottua ja hälvetä, koska kohdistan myötätuntoni muihin, en itseeni. Vähitellen alan tajuta, että minätietoisuus muissa on yhtä todellinen. He aistivat kuten minä, he tuntevat kuten minä – ja he ovat yhtä lailla peloissaan.

Minun itseeni kohdistama kiintymys ei ole mitenkään ainutlaatuista. Kaikissa asuu sama itsetietoisuus ja sama itserakkaus. Ajattelemme mieluusti, että yksityinen itserakkautemme on oikeutettu, koska se on yleisinhimillinen taipumus - mutta tähän juuri sisältyy individualistinen ristiriita, jota emme tahdo havaita. Olen yksilö, ja minulla on siihen oikeus, koska kaikki muutkin saavat haluta samaa.

Hurjinta on oivallus siitä, ettei heikkouksistani vapautettu minuuteni mitenkään eroaisi muiden minuudesta. Jos tietäisimme, muistaisimme ja osaisimme samat asiat – siis jos meitä koskisi samat rajoitukset – me olisimme saman tiedostamisen ilmiön kukintoja. Jos egomme laitettaisiin laatikkoon, me emme tunnistaisi omaamme. Minätietoisuudellamme ei ole väriä tai hajua, josta sen tunnistaisimme. Siihen ei ole kirjailtu nimeä tai tunnuskoodia.

Tämä kaikki tietenkin johtuu vain siitä, ettei mitään erillistä laatikkoon laitettavaa minuutta ole olemassakaan. Minuutemme on kuin lepatava liekki. Niin kauan kun riittää tunteiden, aistimusten ja ajatusten polttoainetta, liekki lepattaa. Minuutemme on virtausta tietyn elämäntarinan uomassa.


Tarina itsestäni jota sepitän itselleni

Persoonallisuutemme tarina on tyylitelty ja hyvin pitkälti fiktiivinen. Se on katkonainen ja epämääräinen, mutta kuvittelemme sen sisältävän kiinteän ytimen, koska meillä on nimi ja tunnistettavat kasvot. Tietty historia sitoo yhteen syntymämme ja kuolinhetkemme, vaikka kehossamme jokainen atomi olisi vaihtunut.

Joskus ihmiset, jotka kadottavat muistinsa onnettomuudessa, kadottavat myös kiinteän kokemuksen minuudesta. Minuus voi pirstoutua myös skitsofreniassa tai mystisessä kokemuksessa. Meditaatio ja tietyt huumeet voi tehdä omituisia asioita todellisuudentajullemme ja minuudelle, joka on yksi sen ulottuvuus.

Olen useita kertoja elämässäni istunut tyynyllä ja unohtanut itseni. Kun sanon näin, voivat sanani tarkoittaa kymmeniä eri asioita. Olen tunnistanut omat kokemukseni useista kristillisten mystikkojen sekä buddhalaisten mestarien kuvauksista. Kokemuksia on monenmuotoisia ja niiden ajallinen kesto sekä syvyys on vaihdellut.

En ole välttämättä kyennyt palaamaan samaan tilaan, mutta olen kokenut myöhemmin jotain eri tavalla pysäyttävää, valaisevaa, huojentavaa, ilostuttavaa, pyörryttävää, pirstovaa, yhteen kokoavaa tai muuten vain ihmeellistä. Useimmat kokemuksistani eivät ansaitse nimitystä ”kensho”, saati sitten ”satori”, vaikka toisinaan olen kokenut perusteellisemman muutoksen. Maailma on näyttänyt erilaiselta, pysyvästi.

Yleisin meditaatiokokemukseni on tarkoittanut jonkinlaista äärettömän äärelle joutumista. Spinoza kutsui tätä nimellä ”maailman näkeminen iäisyyden valossa.” Normaalit aika- ja mittasuhteet ovat kadottaneet merkityksensä.

Koin tällaisia äärettömyyden kohtaamisia jo yläasteiässä, kun katselin tähtitaivaalle ja ihmettelin galaksien etäisyyttä ja kosmoksen suunnattomuutta. Siitä jäi pysyvä jälki myös minuuteeni. Väitän, että tähtitieteen ansiosta olen voinut helpommin myöntyä oman minuuteni vähäpätöisyyden ajatukseen – ja myös kohdata kuoleman väistämättömyyden. Olen myös kokenut ”tyhjyyden” käsitteen vähemmän vastenmieliseksi.


Henkisyys ja tiede

Tiede, kristinusko ja buddhalaisuus puhuvat osittain samoista asioista. Sitä on vain joskus vaikea huomata, kun ne puhuvat toistensa päälle. Ne käyttävät samoja sanoja eri merkityksessä ja niillä on samoista tajuntamme ilmiöistä erilaisia nimityksiä.

Kristitty saattaa sanoa, että pyhä henki on täyttänyt runouksessa hänen koko tietoisuutensa rakkaudella. Buddhalainen puolestaan saattaa sanoa, että on saavuttanut tilan, jossa hänen sisälleen on syttynyt rakkaus kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Näille tiloille on monia nimityksiä.

Kristityillä on pyhimyksensä, buddhalaisila bodhisattvansa. Kummallakin on suuri joukko erilaisia poikkeusyksilöitä, tai ”hyvää tarkoittavia hulluja”, jotka ovat nähneet näkyjä, puhuneet kielillä, kuohuttaneet ihmisiä hyvien tapojen vastaisilla teoillaan sekä näännyttäneet itsensä askeesissa.

Tietyt poikkeavat tajunnantilat mahdollistavat maailman kokemisen toisenlaisessa valossa ja tavallisille ihmisille viisaat puheet voivat olla silkkaa mystiikkaa. Hyvin harva osaa erottaa toisistaan tavallista kylähullua ja valaistunutta profeettaa – mutta sitten, kun pyhyyden merkit oppii tunnistamaan, niitä alkaa tunnistaa kaikissa uskonnoissa ja kaikissa kulttuureissa.


Sutra sinne ja sutra tänne

Jotkin vaikeiksi väitetyt kirjoitukset ovat täysin päivänselviä, jos on itse kokenut saman tajunnantilan. Kun hieman yli 20-vuotiaana luin Ydinsutran, kyynelehdin ja hypin korkealle ilmaan, koska se oli niin kaunis kiteytys asioista, jotka olivat minulle jo jonkun aikaa olleet sanaton sydämen totuus. Tekstissä kaikki loksahti kauniisti kohdalleen, ja tunnistin heti mistä puhuttiin. En ollut tiennyt jo tietäneeni sitä kaikkea.

Suhde runouteen ja uskonnollisiin teksteihin on usein tällä tavalla kaksijakoista. Jotkut imaisevat sanat itseensä ilman mitään vastustusta. Dharma on kuin suprajohdetta, ei ole mitään kitkaa. Toiset eivät tajua ensimmäistäkään sanaa.

Ydinsutra, Timanttisutra sekä pari muuta tekstiä ovat levinneet nopeasti monelle kielelle. Itselleni ne ovat harvinaislaatuisia kirjoituksia sikäli, ettei minun tee mitenkään mieli kiistää niiden arvovaltaa. Ajattelen, että Ydinsutra esittää varmempia totuuksia kuin Newtonin lait.

Minuuden kohtaamisen kannalta tämä on tärkeää, koska näen konkreettisesti, että henkilö, joka on kirjoittanut Ydinsutran, on kuolemastaan huolimatta syntynyt uudelleen. Hänen oivalluksensa uhmaa aikaa. Jokainen ydinsutran äärellä ilostuvan lukija on alkuperäisen kirjoittajan jälleensyntymä. On oikeastaan hyvä, ettemme tiedä kirjoittajasta sen enempää.

Kuolen, ja sama oivalluksen hetki toistuu siitä huolimatta, koska tekstillä on se voima. Suuri taide kykenee tällaisiin ihmetekoihin. Se nykäisee katsojansa ja kuulijansa irti nykyhetkestä ja liittää hänet osaksi sukupolvien ketjua. Tiettyjen sävellysten soidessa tunnen kuinka sulaudun osaksi eläytyvän yleisön merta. Kun minä huokaisen, kaikki muutkin huokaisevat. Yksilöllisyyteni hämärtyy.


Minäharha on evoluution tuote

Minuudenkokemus on kehittynyt evoluutiossa suojelemaan yksilö ja hänen läheisiään. Ihmisen on syytä pelätä kuolemaa, koska hän on niin monimutkainen ja kyvykäs. Ei ole syytä antautua helpolla, koska me pystymme vastaamaan niin mahtavia haasteisiin ja vastustamaan uskomattomia vastoinkäymisiä.

Ihminen on sitkeä ja periksiantamaton. On väärin sanoa, että hän olisi vain itsekäs, koska hän ei ole. Itsensä suojeleminen on myös perheen suojelemista. Perhettä koskevan rakkauden voi laajentaa koskemaan sukua, kansaa tai syntymättömiä jälkipolvia – jopa kaikkea elollista.

Itseensä käpertynyt minuus on traaginen, eikä luonto ole tarkoittanut, että ajatteluvoimamme kohdistuisivat vain itsesäälissä vellomiseen.

Modernin ajan yksilöllisyys on monella tapaa näköharha. Yksilö voi hyvin, jos hän kokee olevansa osa yhteisöä. Mielenterveys ja ystävyys ovat melkein yksi ja sama asia. Enemmistö itsemurhaajista ja koulusurmaajista ovat kroonisesti yksinäisiä.

Ihmisen on vaikeinta olla huolissaan itsestään. Kun ihmissuhteet toimivat, ihmiset pitävät huolta toinen toisistaan. Yksin jäänyt ihminen alkaa pian laiminlyödä terveyttään, sillä olemme kaikkein sokeimpia huomaamaan vaaran merkit itsessämme.


Ilman minää ei ole kuolevaista minää

Ennen kaikkea itsensä unohtamisen arkisuus koskee kirjoittamista ja muuta taiteen tekemistä. Ei kukaan vain itseään varten näkisi sellaista vaivaa. Vaikka mielessäni ei olisikaan ketä tiettyä vastaanottajaa, ajattelen aina kirjoittavani täydelliselle ystävälle.

En murehdi siitä, etteivät useimmat ymmärtäisi tai välittäisi. Kirjoitan sinulle, koska uskon lujasti, että olet todellinen. Olet joutunut käsittelemään saman pelon. Olet lukenut tänne asti, koska olet juonut samasta elämän maljasta.

Ja niin kauan kuin puhetta on, ja sanoja on, ja katseita on, ja kosketusta on, ja rakkautta on, ja keskinäistä ymmärrystä on, se on ikuisen elämän malja.


Lopuksi:
Buddhalainen etiikka kohtaa länsimaisen

Minuuden ilmiö jälleensyntyy kaikkialla missä on inhimillistä kommunikaatiota. Minuus ja sinuus ovat tapoja olla ymmärrettävästi samaan aikaan.

Minuuden ylittäminen on työlästä ja sosiaalisesti vieroksuttua ja jopa vaarallistakin, mutta tietyn kynnyksen ohitettuaan näkökulmat muuttuvat. Ajattelun on mahdollista liikkua universaalilla tasolla ja päätöksenteko voi koskettaa kaikkia.

Eivät miljoonat ihmiset murehtisi, elleivät he tuntisi tulevien sukupolvien hätää ja muistaisi aistit ylitttävien (transsendentaalisten) lähimmäistensä puutetta. Omasta ilostaan on vaikea iloita aidosti, jos tietää sen olevan muilta pois moninkertaisesti.

Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi on heijastus melko yleisestä älyllisestä ja henkisestä tarpeesta ajatella suurta kokemusta ja elää jotakin itseään suurempaa varten. Ymmärrän itse velvollisuusetiikan pitkälti velvollisuudeksi syntymättömiä ja näkymättömiä kohtaan. Tämä muotoilu ei ole mitenkään kovin kaukana nykyaikaisesta maailmankansalaisen ekologisuuden "reilun kaupan" logiikasta:
Toimi aina niin, että oma toimintasi miljardikertaiseksi monistettunakin edistää ja ylläpitää elämää. Mieti mitä tapahtuisi jos kaikki noudattaisivat samanlaista elämäntapaa.
Kantilaisen etiikan suurin heikkous oli mielestäni siinä, ettei Kant osannut perustella sääntöä hengellisestä motiivista käsin - tai yhdistää sekulaaria filosofiaa ja sen hetkistä kristillistä eetosta. Hän turvautui lopulta hypoteettisiin oletuksiin Jumalan olemassaolosta.

Buddhalaisuuden kautta utilitaristinen etiikka ja hengellinen kutsumus on helpompi sovittaa yhteen. Tarvitsee vain nähdä, että kaikissa elävissä olennoissa jälleensyntyy sama minuus.

Jokainen tiedostava olento on itselleen minä, eikä huomisen minä-itse ole yhtään sen konkreettisempi kuin uutislähetysten spekuloima nälkäinen lapsi. Kummankin kokema kärsimys ja ilo on yhtä todellista, yhtä todentuntuista transsendentaalille minuudelle.

Ja nyt tarkoitan realistisella transsendentalismilla kahta samaan aikaan pätevää näkökantaa:

a) Minun oma minuuteni on katkonainen ja sepitteellinen. Geenini kannustavat minua suosimaan sitä minäkokemusta ja maailman tiedostavaa subjektia, joka on ymmärretty täksi tietyksi minäolennoksi. Tämä on oletusarvoinen näkemys todellisuudesta, vaikka tilanteen voi määritellä myös toisin: minun huomisen tietoisuuteni sisältö ja koostumus on ihan muuta kuin nykyminä. Miksi haalisin kaiken onnellisuuden fiktiiviselle huomisen minälle, jos voi jakaa rakkauteni muille olennoilla ja sitä kautta edistää suurempaa määrää onnellisuutta.

b) Transsendentaalisen tietoisuuden kautta nykyminän tai huomisen minä-itsen onnellisuuden vesittää se, jos tiedän vähentäneeni jonkun toisen onnellisuutta. Kantilainen velvollisuutetiikka on perusteltua sitä kautta, että myötätuntoinen ja rakastava tietoisuus voi nauttia syvemmin myös omasta onnestaan. Kristityt sanoisivat, että tällöin omatunto on puhdas. Buddhalaiset sanoisivat, että ihmisellä on hyvää karmaa. Kyse on yhdestä ja samasta asiasta: jaetun onnen moninkertaistumisesta.