Flow on pahasta

Kuljin tänään yli lumisen niityn. Keskellä niittyä ajatukseni saapuivat risteyskohtaan. Päätin olla valitsematta kumpaakaan tietä ja vain olla.

Se oli viisas valinta. Joka kuukausi, joka viikko täytyisi harjoittaa sellaista meditaatiota. Kieltäytyä olemasta ajatustensa vietävänä.

Jatkoin kävelyä, mutta olin niityllä. On eri asia sijaita niityllä tai kaupungissa.

Joskus mieli eivät rekisteröi, että se on eri asia. Mutta jos niityn poikki kulkee riittävän usein, käy ennen pitkää niin, että niitty ottaa valtoihinsa.

Tässä suhteessa niityssä ja merenrannassa on jotain samaa. Ne kumpikin osaavat tunnistaa ihmisen kiireen ja tulla väliin. Ne suorittavat intervention, kuten alkoholistien läheisistä sanotaan.

Niitty sanoi minulle: jumalauta jätkä, nyt relaa!

Kiitos, niitty. Oli korkea aika, että joku sen sanoi.

Niityllä oli muutakin kerrotavaa. Se oli huolissaan siitä, että ihannoin flow-kokemusta. Niityn mukaan se ei ole ollenkaan niin hyvä juttu kuin luulen.

Moderni yhteiskunta pitää meitä jatkuvassa pelossa. Siinä se on hyvä. Joka päivä on mietittävä, kuinka lähestyvä katastrofi estetään.

En puhu nyt ympäristökatastrofien tiedostamisesta vaan siitä, että saisi maksettua vuokran, kännykkälaskut, opintolainan korot ja muut vastaavat. Maailmanloppu on pientä verrattuna siihen stressiin, jonka arkiset huolemme aiheuttavat.

Moderni yhteiskunta on kerrassaan taitava keksimään huolia. Pieni ahdistus pitää meidän mielemme skarppina. Olemme tehokkaita, aikaansaavia, hyödyllisiä.

Mitä useimmin me olemme flow-tilassa, sen huonommin me tämän tiedostamme. Flow on passiivista myöntymistä tehokkuuden välttämättömyydelle. Nautimme flow:sta, koska silloin tiedämme olevamme turvassa laiskottelusyytöksiltä.

Aherramme kuten kuuluu. Kukaan ei tule syyllistämään meitä siitä, että teemme työtä innokkaan ja hiki selkäpiitä valuen.

Flow on merkki siitä, että olemme vuosia ja vuosia pinnistelleet oppiaksemme jonkin taidon ja nyt me sen osaamme. Vihdoinkin meistä on tullut tehokkaita. Olemme elementissämme.

Se elementti kaiketi sijaitsee jossakin kohtaa massiivisen elementtitehtaan linjastoa. Meidän flow-kokemustamme ei tahdota häiritä, niin kuin ei häiritä konetta, joka keittää kahvia.

Kuka sellaisen koneen kanssa edes haluaisi keskustella?

On mahdotonta olla samaan aikaan flow-tilassa ja niityllä. Niitty ei ole mielentila, jonka voisi venyttää keskittyneeksi pisteeksi.

Niitty on geometriaa, flow puolestaan aritmetiikkaa, peräkkäisiä lukuja kauniissa sarjassa, peräkkäisiä toimintoja, jotka sujuvat automaatiolla.

Jos niityn laitaan saapuun flow-tilassa, päätyy niityn toiselle laidalle, edes huomaamatta, että siinä välissä tuli käyneeksi niityllä.

Niitty ei osallistu yhteiskuntamme tuottavuuteen. Siksi yhteiskunta ei huomioi niittyä. Sen velvollisuus on olla passiivisesti kesannolla, eikä häiritä meidän tärkeää flow-tilaamme.

Lapset rakastavat niittyjä. He haluavar eksyä korkeaan ruohoon.

Aikuinen miettii ruohon leikkaamista tai murehtii punkkeja, jos sitäkään. Hän ei juuri niityistä välitä.

Kun lapsi saapuu aikuisen luo ja nykyy tätä hihasta, aikuinen ei vastaa. Lapsi näkee aikuisen läsittuneesta katseesta, että tämä tekee päässään tärkeitä aikuisen juttuja, laskee yhteen tuloja ja menoja.

Aikuisella ei kerta kaikkiaan ole aikaa norkoilla jossain niityllä, jossa vaanivat punkit, käärmeet, joutilaisuus sekä ruohon hidas kasvu.

Talvella, kun niitty on luminen ja turvallinen, sen läpi voi oikaista.

Silloin niitty saa tilaisuutensa iskeä. Se iskee kuin käärme. Kapeaksi keilaksi fokusoitunut mieli avautuu huutoon. Siinä huudossa viuhahtavat tähtikuviot ja maailman kaikki touhukkaat olennot.

Jonkin pienen, mutta tärkeältä vaikuttaneen asian tilalla tuoksuu avaruus. Niityn laidat pakenevat äärettömyyteen.

Flow kokee tappion, ja mieli on kesannolla.