Mietiskelyjä: Tärkeä ja hyödyllinen

Muistan lukeneeni jostain, että urheilijoiden sekä muiden menestyvien ja kiireisten ihmisten keskuudessa hieronta olisi kasvattanut suosiotaan. Tämä juolahti mieleeni, kun sain shiatsu-tunnilla kovakouraista hartiahierontaa ja tunsin itseni tärkeäksi.

Hieronta ja toisen ihmisen kosketus kuulemma vahvistaa itsetuntoa. Hieroja tuntee itsensä hyödylliseksi, ja hieronnan kohde saa hetken ajan vain retkottaa ja paistatella huomion keskipisteessä.

Ihmiselle on hyväksi, että hän kokee olevansa sekä hyödyllinen että tärkeä. Usein tasapaino kuitenkin kallistuu liikaa jompaan kumpaan suuntaan.
(Pahinta on tietenkin se, jos kokee olevansa sekä hyödytön että näkymätön. Sellainen olo voi tulla esimerkiksi Kelassa, ikään kuin lapsena ei olisi riittävän usein saanut olla aikuisten holhottavana ja kuullut olevansa kaikkien tiellä.)

Raha, kuuluisuus tai kaunis ulkonäkö voi saada ihmisen tuntemaan itsensä niin tärkeäksi, ettei hänen tarvitse enää olla hyödyllinen. Vastaavasti joku voi kaikin voimin osoittaa hyödyllisyyttään, ja tuhota terveytensä raatamiseen ja yliyrittämiseen. Niin voi käydä jopa ihmiselle, joka on viehättävä, arvostettu ja taloudellisesti turvattu. Hän vain ei hetkeäkään osaa olla tyytyväinen itseensä ja ottaa rennosti. Mikään saavutus ei ole riittävän merkittävä. Suoritetusta työsta seuraavan huojennuksen kestoa voi mitata tunneissa tai pahimmillaan minuuteissa. Ajatus koko viikonlopun kestävästä toimettomuudesta on mahdoton. Loma voi kestää enintään viikon ja sittenkin matka täytyy ladata täyteen kellontarkkoja suoritteita.

Arjen sankarille ajatus itsensä pitämisestä tärkeänä on hullunkurinen - kuten taiteilijalle voi olla ajatus taiteen hyödyllisyydestä. Ja tässä onkin kirjoitukseni varsinainen solmukohta: maatessani hierottavana en osannut olla ajattelematta elämän ja oman taiteeni vastavuoroisuutta. Olen kokenut taiteen itselleni tärkeäksi, mutta en ole sitten teinivuosien osannut ajatella, että sen tulisi käsitellä minun tärkeyttäni. Se kai johtuu siitä, että en ole voittanut kirjoituskilpailuja ja saanut esiintyä seppelöitynä.

En pidä runoutta tärkeänä lajina suhteessa proosaan. Tietokirjallisuuden hyödyllisyyttä on helppo puolustella, mutta proosa on hyödyllistä lähinnä tekijälleen: sitä kirjoittamalla voi elää. Runouden kaiketi ajatellaan olevan tärkeää, koska sitä ei koeta hyödylliseksi. Kustantajat julkaisevat runoutta melko vähän, mutta puolustelevat sitä vähää julistamalla, että "runouden julkaiseminen on tärkeää".

Suurten kustantamoiden vähäpätöinen panos Suomen runokentällä näyttäytyy erityisen tärkeässä valossa, ainakin mit tulee palkintoihin ja lehtiarvosteluihin. Isot ovat aina mukana, vaikka eivät voittaisikaan. Se on niiden palkkio siitä, että yhä uskovat runouden tärkeyteen.

Maailma on kuitenkin muuttunut. Valtamedian harjoittama talouspuhe uskoo yhä vähemmän minkään asian tärkeyteen. Kaiken on nykyään oltava mitattavissa sen hyödyllisyydellä. Koulutus ei ole tärkeää, vaan hyödyllistä. Sivistys ei ole tärkeää, vaan hyödyllistä. Terveys ei ole tärkeää, van hyödyllistä.

Kun taiteilijat uskovat taiteensa olevan itseisarvoisen tärkeää, samaan aikaan yhä suurempi osa kansasta on opetettu hahmottamaan todellisuutta taloudellisen hyödyn näkökulmasta.

Tältä pohjalta voisi ajatella, että taide on yhä tärkeämpää, koska se vastustaa koko kulttuurin laajuista hyödyllisyysajattelun yksinvaltiutta. Tällainen perustelu on kuitenkin vain yksi askel kohti taiteen määrittymistä sen hyödyllisyyden kautta.

Taiteilijat myyvät sielunsa, jos he suurin joukoin alkavat puolustella hyödyllisyyttään. Kustantajat puolestaan ajavat runouden yhä kauemman marginaaliin, jos he väkisin korostavat sen tärkeyttä suurille lukijakunnalle, jolle kirjallisuus on pikemminkin kulutushyödyke kuin kulttuuriteko.

Ongelma ei ratkea ääriasenteilla, vaan uskomalla tasapainoon. Runo on tärkeä, jos ja kun se osoittaa inhimillisyytensä. Kirjailija kirjoittaa, koska hän tahtoo olla sekä tärkeä että hyödyllinen. Sama pätee lukijaan.

Runo voi olla vain runo. Ei sen tarvitse paistatella tärkeydessä tai todistella hyödyllisyyttään. Runo on intiimi kokemus, jossa teksti kutittaa lukijaa oikeasta paikasta, kunhan se edes lyhyeksi ajaksi saa lukijan täyden huomion. Runo todistaa hyödyllisyytensä, jos sen tärkeyteen uskotaan, mutta sitä ei ylikorosteta. Vastavuoroisuus säilyy ja teksti kohtelee lukijaansa samanarvoisena. Runon hyöty voi toteutua esimerkiksi sitä kautta, että lukija saa kokea olevansa tärkeä, kun hänen omia tuntojaan puhutellaan ymmärrettävästi hänen omalla kielellään.

Tämän on vaikea toteutua, jos julkaistu runous tähtää kustantajan tärkeyden todistamiseen.

Mietiskelyjä: Tämä alaton huoli

lika pinttyy astioihin
ihmiseen pinttyy huoli

ei Jumalaa
löydy todistelulla
vaan kun silmästä pakenee
pelkojen kaihi

katsominen ei tapahdu huolella

Mitä eroa on peloilla ja huolilla? Tämä on vain yksi tapa määritellä tuo ero: pelot ovat jotain, minkä tavallinen, terve ihminen kykenee häivyttämään mielestään.

Emme kuitenkaan pidä terveenä ihmistä, joka ei osaa vaalia huolestuneisuuttaan. Huolet ovat vaivihkaa positiiviseksi koettu asia, mistä kertoo se kuinka pidämme toivottuina ominaisuuksina "huolellisuutta" ja "huolehtivaisuutta". Nämä sanat osoittavat kuinka ajattelemme huolen olevan lähtökohta ihmisen kunnollisuudelle.

Ihminen ilman huolta on huoleton ihminen, saamaton hulttio. Hän ei ota elämää vakavasti, joten myöskään häntä ei ole syytä ottaa vakavasti. En väitä, ettei tässä olisi taustalla vissi totuus ja viisaus. Kuvitellun asiayhteyden taustalla on yleensä ainakin osittainen asiayhteys. Sukupolvilta toisille peritynyt sanasto on tulvillaan salaista viisautta, vaikka kielelliset tottumuksemme voivat yhtä lailla ylläpitää muinaisia ennakkoluuloja tai pimittää meiltä maailman tervetulleita ilmiöitä.

Huoli on pieni pelko, joka ikään kuin kuuluu elämään, koska se pitää meidät varuillaan ja herran nuhteessa. Kenties huolen lietsominen on taloudelliseksi havaittu, eli suoraviivainen ja helppo keino patistaa ihmisiä (ainakin näennäiseen) ahkeruuteen. Ihminen pitää varansa, kun hän "osaa pitää huolen". Hän pitää varansa, siis taloudellisen vakavaraisuutensa, siis vakavuutensa. Näin meitä opastaa suomen kieli.

Mitä tapahtuu, jos ihminen ei osaa olla huolissaan? Käykö hänelle kuin sadun heinäsirkalle tai kelle tahansa runoilijalle, joka ei mieti huomista huolien kera? Sellainen ihminen ei ole ihan terve, eikä se tarina pääty onnellisesti. Tiedän tämän omakohtaisesti, vaikka kaiken aikaa kannankin huolta ja murehdin. Olen runoilija, joten raha on tiukassa. Edes huoli ei auta tällä alalla. Huolestunut runo ei myy sen enempää kuin huoleton, päin vastoin. Ihmiset kääntyvät taiteen puoleen tunteakseen vapautuksen arjesta. Eivät aina, mutta useammin he etsivät unohdusta kuin lisää huolia.

Olenko ajoissa? Olenko oikein pukeutunut? En kai vaan unohtanut...? Huoli ei useinkaan muserra. Sen kestää, kunhan saa edes kupillisen kahvia, sekä pieniä huojentavia välipalkintoja, kuten kaverien kehut, matkalla lopulliseen läpimurtoon ja kunniaan.

Uskonnolliset tekstit lupaavat usein lopullisen vapautuksen. Silti uskonnon yhteiskunnallinen tehtävä ei ole vapauttaa meitä huolista. Uskonto vaalii huoliamme kuin kukkapuskaa ikkunalaudalla. Uskonto ei poista huolia, vaan kohtuullistaa ne.

Monesti uskontojen laajasta ilmiökentästä virheellisesti nostetaan esiin täydellisen vapautuksen ihanne tai fundamentalistinen äärihuoli, joka ruokkii erilaisia pelkoliikkeitä. Pelon seurauksena on viha, sokeutuminen, typeryys.

Maltillinen huoli edustaa maltillisuutta, järkevä huoli järkevyyttä. Huoli kykenee tällaiseen liittoon tunnettujen hyveiden kanssa, mikä ei ole vähäpätöinen saavutus.

Vapautuksen ihannetta edustaa valaistumisen autuus tai pyhimysmäinen ymmärrys siitä, että elämme Jumalan kämmenellä. Jeesus moitti Marttaa siitä, että tämä huolehti. Marian osa oli kuulemma parempi. Kenties puusepän poika oli tuolla hetkellä unohtanut kaiken kylvämisen, kalanpyytämisen ja paimentamisen, joista hän opetuspuheissaan alati puhuu. Jeesukset opetukset ovat tulvillaan arkikiireitä. Sellaista puhetta kuulijat ymmärsivät. He ymmärtävät sen yhä.

Tarina Martasta ja Mariasta lienee sijoittunut viikonloppuun, hetkeen jolloin seurueen huolet tilapäisesti hellittävät? Se käy yksiin "taivaan lintujen" kanssa, mutta valtaosa muusta opetuksesta koskee arkea. Tämä on Raamatun tekstien laajasta lukemisesta ammennettua yleiskuvan viisautta. Edes sapattina Jeesus ei osannut olla toimeton. Hän oli eräänlainen hippi, mutta ei vieroksunut työtä.

Uskonnolliset ihmiset eivät eroa tavallisista tapakristityistä tai ateisteista yleisen huolestuneisuutensa suhteen. Heidän huolensa vain kohdistuu eri asioihin. Kaikki ovat huolissaan - ja lähes koko ajan. Ainakin ne ihmiset, jotka minä tunnen.

Päivitän itsekin blogiani siinä pelossa, että jos en nyt kirjoita tätä ajatusketjua ylös, saatan unohtaa sen. Saadan muistaa, mutta myöhemmin olen kadottanut innokkuuteni. Oivallukseni on vanhentunut kuin viikko sitten avattu litran maitopönikkä. Ajatus tuntuu yhdentekevältä. Kirjoitan nyt heti, koska olen huolissani tulevaisuudesta.

Tietenkin toivon, että saisin palkkaa edes joskus. Tietenkin olen huolissani pärjäämisestä. Olen kuitenkin uskonnollisuuteen ja taiteellisuuteen taipuvainen ihminen siinä suhteessa, että murehdin voimallisemmin älyllisen ja kulttuurisen pääomani kartuttamisesta kuin materiaalisesta pääomasta.

Taustalla on toivo siitä, että edes pieni osa henkisestä pääomasta muuttuisi materiaksi, että joku vaihtaisi runojani ja filosofisia ajatuksiani rahaan. Pelkällä inspiraatiolla ei elä.

Huoli on sukua luottamukselle, mutta myös siitä riippuvainen. Ihminen jaksaa elää jatkuvassa huolellisuuden tilassa, ja huolehtia itsestään, jos hän luottaa siihen, että kohtuullisella työllä tulee toimeen. Jos työ tuntuu liian raskaalta, tai työtä ei ole, ihminen asteittain luovuttaa tai tulee voimakkaiden pelkojen valtaamaksi.

Silloin ehkä tarvitaan uskontoa sanomaan, että toivoa on yhä. Siitä voi olla apua, vaikka Richard Dawkins väittää päinvastaista. Ei hän tarvitse motivaatioapua arkeensa, koska on hyvätuloinen professori, jolla on elämässään helposti määriteltävä missio. Helppohan hänen on uskoa ateismin kaikkivoipaisuuteen.

Siinä olisi kyllä äärimmäisen typerä nimi kirjalle: Ateismin kaikkivoipaisuus.

Yhtä typerä kuin: Kuinka lakata kokonaan murehtimasta?

Murheet ovat merkki siitä, että ihminen uskoo itseensä. Hänellä on voimaa kohdata sopivan kokoisia haasteita ja häivyttää mielestään epäonnistumisen pelko.

Ei ole syytä huolestua siitä, jos kantaa huolta. Mutta jos on kokonaan peloton - siinä on huono ennusmerkki. Edes Buddha tai Jeesus eivät viikkoa kauempaa jaksaisi katsella sellaista tyyppiä, joka ei murehdi mistään.

Toki murheettomassa tilassa on silloin tällöin käytävä kääntymässä. Murheettomuuden lyhyinä hetkinä voi katsoa itseään ja maailmaa ilman sitä taka-ajatusta, ettei kestäisi huomata omien toiveidensa olevan pelkkää toiveajattelua. Huolettomuudessa uskallamme kyseenalaistaa ja epäillä. Meditaatio tai runous voi hetkeksi lievittää huolestuneisuuttamme, jotta pääsisimme hitusen lähemmäs sitä katsantokantaa, jossa Jumala on suuri ja Rakkaus hallitsee maailmaa.

Äärimmäisen turvallisuuden tunteen ympäröimänä me uskallamme kiistää vanhat oletuksemme. Otamme pieniä askelia kohti totuutta ja totuttelemme todellisuudessa elämiseen, vaikka se asenne arjessa olisi meidän varman tuhomme tae, polku vararikkoon.

Kun saamme edes pienen murusen aidosta huolettomuudesta, emme enää järky siitä, että asiat tapahtuvat meille lujaa. Emme pelkää kantaa harteillamme aikuisia murheita. Ohitamme epätoivotut käänteet ja suoritamme oman työmme malitillisella huolella. Miltei huomaamattomasti hoidamme oman pienen osuutemme ihmiskunnan ehtymättömästä huolien summasta.