Muistan lukeneeni jostain, että urheilijoiden sekä muiden menestyvien ja kiireisten ihmisten keskuudessa hieronta olisi kasvattanut suosiotaan. Tämä juolahti mieleeni, kun sain shiatsu-tunnilla kovakouraista hartiahierontaa ja tunsin itseni tärkeäksi.
Hieronta ja toisen ihmisen kosketus kuulemma vahvistaa itsetuntoa. Hieroja tuntee itsensä hyödylliseksi, ja hieronnan kohde saa hetken ajan vain retkottaa ja paistatella huomion keskipisteessä.
Ihmiselle on hyväksi, että hän kokee olevansa sekä hyödyllinen että tärkeä. Usein tasapaino kuitenkin kallistuu liikaa jompaan kumpaan suuntaan.
(Pahinta on tietenkin se, jos kokee olevansa sekä hyödytön että näkymätön. Sellainen olo voi tulla esimerkiksi Kelassa, ikään kuin lapsena ei olisi riittävän usein saanut olla aikuisten holhottavana ja kuullut olevansa kaikkien tiellä.)
Raha, kuuluisuus tai kaunis ulkonäkö voi saada ihmisen tuntemaan itsensä niin tärkeäksi, ettei hänen tarvitse enää olla hyödyllinen. Vastaavasti joku voi kaikin voimin osoittaa hyödyllisyyttään, ja tuhota terveytensä raatamiseen ja yliyrittämiseen. Niin voi käydä jopa ihmiselle, joka on viehättävä, arvostettu ja taloudellisesti turvattu. Hän vain ei hetkeäkään osaa olla tyytyväinen itseensä ja ottaa rennosti. Mikään saavutus ei ole riittävän merkittävä. Suoritetusta työsta seuraavan huojennuksen kestoa voi mitata tunneissa tai pahimmillaan minuuteissa. Ajatus koko viikonlopun kestävästä toimettomuudesta on mahdoton. Loma voi kestää enintään viikon ja sittenkin matka täytyy ladata täyteen kellontarkkoja suoritteita.
Arjen sankarille ajatus itsensä pitämisestä tärkeänä on hullunkurinen - kuten taiteilijalle voi olla ajatus taiteen hyödyllisyydestä. Ja tässä onkin kirjoitukseni varsinainen solmukohta: maatessani hierottavana en osannut olla ajattelematta elämän ja oman taiteeni vastavuoroisuutta. Olen kokenut taiteen itselleni tärkeäksi, mutta en ole sitten teinivuosien osannut ajatella, että sen tulisi käsitellä minun tärkeyttäni. Se kai johtuu siitä, että en ole voittanut kirjoituskilpailuja ja saanut esiintyä seppelöitynä.
En pidä runoutta tärkeänä lajina suhteessa proosaan. Tietokirjallisuuden hyödyllisyyttä on helppo puolustella, mutta proosa on hyödyllistä lähinnä tekijälleen: sitä kirjoittamalla voi elää. Runouden kaiketi ajatellaan olevan tärkeää, koska sitä ei koeta hyödylliseksi. Kustantajat julkaisevat runoutta melko vähän, mutta puolustelevat sitä vähää julistamalla, että "runouden julkaiseminen on tärkeää".
Suurten kustantamoiden vähäpätöinen panos Suomen runokentällä näyttäytyy erityisen tärkeässä valossa, ainakin mit tulee palkintoihin ja lehtiarvosteluihin. Isot ovat aina mukana, vaikka eivät voittaisikaan. Se on niiden palkkio siitä, että yhä uskovat runouden tärkeyteen.
Maailma on kuitenkin muuttunut. Valtamedian harjoittama talouspuhe uskoo yhä vähemmän minkään asian tärkeyteen. Kaiken on nykyään oltava mitattavissa sen hyödyllisyydellä. Koulutus ei ole tärkeää, vaan hyödyllistä. Sivistys ei ole tärkeää, vaan hyödyllistä. Terveys ei ole tärkeää, van hyödyllistä.
Kun taiteilijat uskovat taiteensa olevan itseisarvoisen tärkeää, samaan aikaan yhä suurempi osa kansasta on opetettu hahmottamaan todellisuutta taloudellisen hyödyn näkökulmasta.
Tältä pohjalta voisi ajatella, että taide on yhä tärkeämpää, koska se vastustaa koko kulttuurin laajuista hyödyllisyysajattelun yksinvaltiutta. Tällainen perustelu on kuitenkin vain yksi askel kohti taiteen määrittymistä sen hyödyllisyyden kautta.
Taiteilijat myyvät sielunsa, jos he suurin joukoin alkavat puolustella hyödyllisyyttään. Kustantajat puolestaan ajavat runouden yhä kauemman marginaaliin, jos he väkisin korostavat sen tärkeyttä suurille lukijakunnalle, jolle kirjallisuus on pikemminkin kulutushyödyke kuin kulttuuriteko.
Ongelma ei ratkea ääriasenteilla, vaan uskomalla tasapainoon. Runo on tärkeä, jos ja kun se osoittaa inhimillisyytensä. Kirjailija kirjoittaa, koska hän tahtoo olla sekä tärkeä että hyödyllinen. Sama pätee lukijaan.
Runo voi olla vain runo. Ei sen tarvitse paistatella tärkeydessä tai todistella hyödyllisyyttään. Runo on intiimi kokemus, jossa teksti kutittaa lukijaa oikeasta paikasta, kunhan se edes lyhyeksi ajaksi saa lukijan täyden huomion. Runo todistaa hyödyllisyytensä, jos sen tärkeyteen uskotaan, mutta sitä ei ylikorosteta. Vastavuoroisuus säilyy ja teksti kohtelee lukijaansa samanarvoisena. Runon hyöty voi toteutua esimerkiksi sitä kautta, että lukija saa kokea olevansa tärkeä, kun hänen omia tuntojaan puhutellaan ymmärrettävästi hänen omalla kielellään.
Tämän on vaikea toteutua, jos julkaistu runous tähtää kustantajan tärkeyden todistamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti