Jumalan ja minuuden dekonstruktio

Ei niin, että Jumalan kiistäisi, tai, että häneen noin vain uskoisi? Mihin sillä pääsee? Yhteisöiden osaksi toki, mutta ei yhtään lähemmäksi totuutta.

Ihminen, joka muodostaa kantansa, on kiinnittynyt mielikuvaan. Jumala on lakannut olemasta avoin kysymys, joka voisi toimia porttina. Hän on vain käsite, jonka merkitys on vakiintunut.

Sana, joka on yhdelle pyhä ja toiselle hölynpölyä - kummallekin yhtä vähän aihe aidolle keskustelulle. Yhden ja saman sanan varaan rakentuu vähintään kaksi olkinukkea, korttia, joiden pöytään pelaamisella ei keskustelu etene. Esillä on sanojen inhimillinen sovinnaisuus, josta herää kiivas väittely tai ihana tunne samanmielisyydestä.

Samanmielisyys on tavoite, joka yhdistää ateisteja sekä kaikkia uskontokuntia. Me vastaan he. Oletko ystävä vai vihollinen? Puhutko samaa kieltä vai mutisetko omituisia?

Kaiken tämän kieltämisen ja puoltamisen keskellä tuskin tulee huomanneeksi, kuinka jumalankieltäjiä on leegio, minuuden kieltäjiä vain jokunen siellä täällä. Kenties heitä on niin harvalukuinen joukko, että todennäköisyys kahden oivaltaneen kohtaamiselle ja keskustelulle tarjoutuu vain kerran pari elämässä.

Kirjoja yleensä julkaistaan enemmänkin ostajien tarpeisiin kuin ratkaisemaan kysymyksiä, joita juuri kukaan ei esitä. Jotkin erityisen poikkeavat kirjat toki löytävät puolustajia muidenkin harvinaislaatuisten näkökulmien puolustajilta, vaikka nämä arvostaisivat ajatuksia enemmän kuriositeettina kuin syvällisemmän totuuden suojapaikkana.

Olisi väärin suoralta kädeltä väittää, ettei minuutta ole missään muodossa. Sen oleminen, kuten jumaltenkin, riippuu täysin siitä, miten mahdottomiksi kohotamme omat vaatimuksemme. Monesti pyydämme universumilta tai omalta elämältämme jotain, mitä ne eivät voi antaa.

Dekonstruktio merkitsee sitä, että emme kiirehdi vastaamaan "Kyllä" tai myöskään "Ei" - ja tää ei pidä suoraan tulkita vastaukseksi erääseen koaniin.

Jumalakin  voisi Jeesuksen esimerkin mukaan olla vain oman rakkautemme synonyymi, missä tapauksessa voin hyvinkin uskoa monet väitteet, joita hänestä on esitetty: että Jumala on tie, totuus ja elämä; ja että me hänet lyhytnäköisyydessämme surmasimme.

Tämäkään kirjoitus ei kysy suuren suosion perään. Minulle riittää, että on olemassa pari säettä kuin kaistale valoa sälekaihtimien raosta. Olen saanut hetken ajan järjestellä sisäistä kaaostani ja pohdiskella kysymyksiä, jotka itselleni ovat buddhalaisten rihkamakauppiaiden sanoin "dharman kallisarvoisia jalokiviä".

Elämä on virtausta, jonka pysähtyminen jopa sen kauneimpaan muotoon merkitsee kuolemaa. Kosmos ei voi antaa meidän pitää itsellämme jotain sellaista, mitä meillä ei alkujaankaan ole. Ikuista elämää tulee osata pyytää oikein: Jumala, anna meille kärsivällisyyttä kohdata kovat totuudet, suo meille rohkeutta luopua.

Siitä se kutakuinkin alkaa, ellei kaikki tapahdu äkillisesti ja yhdessä mylläkässä.

Dekonstruktio merkitsee saman oksan sahaamista, jonka varassa istuu. Abstratioilla vain sattuu olemaan ihmeellinen kyky leijua ilmassa.

Dekonstruktion keinoin meidän on sahattava oma oksamme, kunnes havahdumme siihen, että ajatuksemme lepäävät mahdottoman varassa. Jalkamme eivät kosketa maahan. Maailmamme ja me itse sen keskellä olemme silkkaa fiktiota.

Olemme uskoneet yhteen jos toiseenkin perin hullunkuriseen oletukseen. Olemme vastanneet kysymyksiin suoralta kädeltä ei tai kyllä. Olemme elätelleet mielikuvia asioista, joita ei ole - tai muodostaneet niiden ei-olemista lujan käsityksen, joka vain tyrehdyttää keskustelun ja turruttaa kysyvän mielemme.

Jumalaan liittyviin kysymyksiin voi vastata vain jatkokysymyksillä, ja sama pätee ihmisen minuuteen.

Mystiikan dekonstruktio ei kiellä tai myönnä, vaan purkaa esteitä. Se on satiirin serkku. Mielikuvat tulevat näkyville, kunnes vihastuttaa ja naurattaa yhtä aikaa. Mielemme omat rakennelmat totuuden edessä murentuvat.

Jos joku istuu Jumalan oikealla puolella, onko Jumalalla etupuoli ja takapuoli? Mehän puhumme siitä, että jokin sijaitsee Jumalan selän takana?

Jos Jumalan selän taakse voi päästä, eikö hän silloin sijaitse jossain? Ei kai äärettömän tuolle puolen edes pääsisi, joten

Selkä, polvi, kasvot, kädet... ihmisten omia sanoja, metaforia. Tuttu ja tavallinen asia toimii siltana abstraktion luokse. Oksa leijuu ilmassa.

Jeesuksen lupaukset eivät kumminkaan ole aivan hatusta temmattuja:

23. Ja hän sanoi kaikille: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.
24. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän pelastaa sen.
Luukas 9: 23.-24.

Kalastajan on kiellettävä aiempi itsensä tullakseen ihmisten kalastajaksi. Hänen on kadotettava entinen elämänsä, jos hän tahtoo pelastaa elämänsä. Näinhän sen voi tulkita: opetuslapset ovat kovan paikan edessä.

Kenties katkelmaan sisältyy myös toisenlainen merkitystaso? Olen kuullut puhuttavan myös maanpäällisen ja hetkellisen elämän hylkäämisestä tuonpuoleisen elämän tähden. Tämä on kuitenkin varsin maallistunut tulkinta, jossa minuuteen kiinnytään enemmän kuin maailmaan. Maailma hahmottuu pahana, kun taas oma sielu nousee pääosaan.

Pelastuksessa onkin kyse minun pelastumisestani - millaista itsestä luopumista se muka on?

Oma mystinen tulkintani katkelmasta menee kutakuinkin näin:

Ihmisen "itse" tai "oma elämä" on Bhagavad Gitan valossa toissijaista sen rinnalla, että elämä luo tietoisuutta kaikissa olennoissa:

"Joogan harjaannuttamana
hän näkee oman itsensä kaikissa olennoissa
ja kaikki olennot omassa itsessään."

Gita oli olemassa jo Jeesuksen aikoina, ja se myös oletettavasti tunnettiin myös Palestiinassa. Tähän viittaavat myös monet Jeesuksen (tai hänen opetuslastensa lisäämät) katkelmat, jotka ovat käytännössä aivan suoria lainauksia Bhagavad Gitasta.

Esimerkiksi Johanneksen ilmestyksestä tuttu lausahdus: "Minä olen Alpha ja Omega", sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka tuleva on", tulee suoraan Bhagavad Gitasta - tai kenties se on huomattavasti kumpaakin lähdettä vanhempi sananparsi.

(Jatkuu...)

Viime yön muistiinpanoja - finanssimurheista

Huolellisuus on sitä että ihminen osaa kantaa huolta. Kärsivällisyys tarkoittaa, että hänellä on halua kärsiä heti eikä myöhemmin.

Nämä ovat elämässä menestymisen kannalta tärkeitä hyveitä, mutta kyse on illusorisesta ja abstraktista tuskasta. Etuoikeutettuja ovat ne, joilla on varaa oikeaan, hallittuun kärsimykseen.

Moni ihminen elää elämänsä loppuun asti sellaisia katastrofeja odottaen, jotka eivät koskaan toteudu. He eivät menetä työtään tai sairastu syöpään. Heidän maassaan ei synny sotaa, eikä taivas tipu heidän niskaansa. Silti he varmuuden vuoksi kärsivät näistä uhkakuvista jo etukäteen, jotta eivät jäisi mistään paitsi. Joka viikko, aina kun heillä ei ole parempaa tekemistä, he murehtivat ja treenaavat niitä aivonystyröitä, joiden voimalla huoli tulee kannetuksi ja raskas murheiden taakka kulkee mukana.

Vain kuolema toteutuu, mutta juuri sitä eivät useimmat ajatuksissaan odota, sillä edes raskain murhe ei pyyhi sitä olemattomiin. Tai kenties ihminen ei murehdi kuolemaansa vain siksi, ettei kuolema tarvitse kenenkään apua.

Mystikko on päättänyt keventää taakkaansa luopumalla kuvitellusta kärsimyksestä ja kohdata todellista kärsimystä.

Kenties kyse on metodista tai vain inhimillisestä vajavaisuudesta, mutta mystikko palelee, koska hänen on kylmä - ei siksi, että hän kuvittelisi talven kesän keskelle.

Moni voi valittaa keskellä kesää, että lämpö ei riitä, mutta vain hänen odotuksensa ovat luoneet kylmyyden. Jos olisi alkukevät tai loppusyksy, hän ihastelisi sitä kuinka lämmintä ulkona on, kun tarkenee ilman kaulaliinaa ja rukkasia.

Mystiikassa ei ole oikeastaan kyse mistään sen ihmeellisemmästä kuin asioiden kohtaamisesta sellaisenaan - ilman jatkuvaa vertaamista ja järjestykseen asettamista.

Monet eivät kestä mystikkojen puheita, koska näiden kokemukset ovat liian todellisia. Mystikot eivät puhu opitusta huolesta tai käytä kuluneita vertauskuvia, kuten elämä potkii päähän. (Sanotaan, että heitä on vaikea ymmärtää, mutta pikemminkin heitä on vaikea kohdata ja sietää.)

Aasi voi potkaista päähän, mutta ei elämä.

Seinä ei voi tulla vastaan, mutta se voi kyllä päättyä umpikujaan tai kaatua päälle.

Homma ei voi kusta, mutta kuseen voi joutua kaulaansa myöten, jos vaikka tyhjentää käymälöitä.

Ymmärrätkö eron?

Mystikon elämä on siitä eriskummallinen, että mystikon olo voi olla perin mukava. Häntä eivät pienet vastoinkäymiset hetkauta.

Kuvitellut ongelmat pysyvät muiden huolena. Sitähän me kadehdimme myös katastrofielokuvissa ja maailmanlopun jälkeisissä dystopioissa, että ihmisten ongelmista on tullut kadehdittavan tosia. Heillä on jotakin konkreettista mihin perustaa elämänsä.

Mystikko on jo luopunut kulttuutiseen tilaukseen suunnitelluista problems-on-demand -murheista, vaikka yhteiskunta hänen ympärillään ei ole romahtanut. Hän on ihmeellisellä tavalla itse kyennyt vaikuttamaan siihen, mitä hän pitää elämässä tärkeänä.

Häntä ei sureta yksilöllisen minuutensa täydellistäminen tai asuntolainan korot. Maailmassa häntä surettaa ennemminkin se, että kärsimykset ovat tosia.

Todelliset ongelmamme on häivytetty kuvitteellisten ongelmien taakse, koska niissä ei ole riittävää wow-efektiä. Me kaikki pohjimmiltaan tiedämme, miten asiat ovat ja mitä meidän tulisi tehdä, mutta se ei kosketa meitä. Niinpä keksimme tekosyitä murehtia teko-ongelmia.

Kaikilla on hetkiä, jolloin asiat näyttäytyvät kirkkaasti, mutta useimmiten me emme ole sillä tuulella. Jokainen meistä on kieltäytynyt vakavasta keskustelusta, koska voimat eivät tunnu juuri sillä hetkellä riittävän tai koska meillä on liian hauskaa.

Mystikot ovat ilonpilaajia, koska he tahtovat osoittaa, että päällimmäiset huolemme eivät ole realistisia. Melkoinen paradoksi, mutta inhimillistä arkipäivää. Saamme liiaksikin iloa siitä, että osaamme niin taidokkaasti velloa murheissamme.

Lähtöpaniikki

Tavallinen ja terveeksi luokiteltu ihminen kuluttaa vuosia paniikin ja fantasian simulaatiossa - ja tyypillisesti fantasian tarkoituksena on vain pitää poissa mielestä yhtä kuvitteellisia kauhuja.

Itsekin elin pitkään tietokoneroolipelien virtuaalitodellisuudessa, koska siellä ruoho kohisi ja tuuli heilutti puita. Skyrim oli mitä täydellisin pakopaikka kaupunkien neliskulmaisuudesta, mutta sitten keksin mennä oikeaan metsään.

Meitä ihmisiä täytyy lähes aina jollain tavoin huijata ymmärtämään oma parhaamme. Tarvitaan sokeria, jotta nielisimme lääkkeemme. Tarvitaan mitalien kimaltelevaa rihkamaa, jotta aloittaisimme terveellisen liikuntaharrastuksen.

Ihmisen on saatava kuvitella jotakin niin abstraktia kuin "superfood", ennen kuin hänet saa syömään edes mustikoita, jotka mystikon suussa vain yksinkertaisesti maistuvat maailman parhaalle.

Samalla tavalla ihmiset täytyy huijata lähtemään kaupunkiasunnostaan, joka on eräänlainen monimutkaisten huolien linnunpönttö. Jotkut lupaavat, että ulkopuolella odottaa terveyttä, rakkautta tai menestystä. Toiset saa tulemaan ulos vain kuiskimalla, että kukkulan toisella puolella asustaa Jumala.

Ja kun hyväuskoiset on viimein saatu avaamaan ovensa, tarraa mystikko hänen kallisarvoisimpiin murheisiinsa ja säntää pakoon syli täynnä kuvitteellisten asioiden aiheuttamaa ahdistusta. Hän juoksee aina lähimpään metsään asti ja hautaa sinne kammottavan ryöstösaaliinsa kuin maantierosvo.

Kumpa ihmiset vain näin helposti voitaisiin vapauttaa ongelmistaan, mutta laki tulee aina vastaan. Kollektiivisesti me kuvittelemme, että ihmisyksilö suuressa viisaudessaan itse ymmärtäisi oman parhaansa, vaikka lapsikin jo näkee millaisia hirviöitä me täysin vapaaehtoisesti kannamme olkapäillämme. Kenties me ruokimme huoliamme, koska niillä on suuret kissan silmät ja nälkäisen kulkuroiran ulina?

On ilmiselvää, että lupaus Jumalasta kukkulan takana on todellinen sikäli, jos se saa ihmisen käärimään vuoteensa ja kävelemään.

Jätä huolesi ja seuraa minua on silti liiaksi vaadittu. Ihminen suostuu vaellukseen ehkä silloin, jos saa luvan kuljettaa repussaan sen hampaidenkiristyksen, joka hänelle tuottaa suurinta ylpeyttä.

Vielä jonkin aikaa sitten koulutodistusten tärkeimmät arvosanat olivat huolen kantamisen taito sekä odotustenmukainen käyttäytyminen. Kummankin täytyi olla kymppejä. Näkyvä huolettomuus laski heti huolellisuutta ja liika erilaisuus teki heti ihmisen käytöksestä perin epäilyttävää. Erinomaisuus ei ollut yhtään sen sallitumpaa erilaisuutta kuin muutkaan persoonan tai maailmankatsomuksen poikkeavuudet.

Jos tahdomme korvata simuloidun kärsimyksen jollakin todellisemmalla, on muistettava, ettei todellinen terveys useinkaan tunnu miltään. Se on terveelle ihmiselle vain saurauksien puuttumista. Hänen on helpompi murehtia sairauden uusiutumista kuin iloita toimeliaasta nykyhetkestä.

Yksinäinen ihminen voi ajautua niin suurten epävarmuuden varaan, että hän ei kelpuuta kenen tahansa rakkautta. Hänen on löydettävä joku sellainen, jonka hän voi luottaa ymmärtävän omia ongelmiaan. Tämäkin on yksi tapa sanoa, että ihminen määrittää itseään ja maailmaansa - jopa rakkauselämäänsä - murheiden kautta.

Rakkauden kohteeksi ei kelpaa ihminen, joka tuottaisi iloa. Ennemmin joku sellainen, jonka kanssa voi velloa samassa synkkyydessä. Pariskunta liittoutuu yhteen, koska he voivat kokea olevansa yhdessä koko maailmaa vastaan. Muut voivat toivoa, että he ratkaisisivat ongelmansa yhdessä, mutta silloin he kadottaisivat syyn olla yhdessä - tai niin he pelkäävät.

Menestys, onnellisuus tai Jumala, jonka löydämme simulaation ulkopuolelta, on aina siinä suhteessa vähäpätöisempi, ettei sitä ole räätälöity meidän tarpeitamme varten,

Kuvitellut ongelmamme voivat olla täydellista mittatilautyötä, mutta Jumala ei ole mittatilausjumala. Hän on vain ratkaisu mihan tahansa, mutta se ei kelpaa, sillä vaarana on, että me kadottaisimme kallisarvoisimmat huolemme. Paratiisiinkin me viemme omat demonit mukanamme, koska pelkäämme ettei majoituskohteessa olisi sitä asiaa huomiotu.

Todellisuuden käsinkosketeltavat ilot harvoin menevät kaupaksi, koska turhuuden markkinat ovat niin pitkälle kehittyneet ja houkuttelevat meitä monenlaisilla villkuvilla valoilla.

Vastaavasti olemme luoneet reaalimurheiden ympärille valtaisan finanssimurheiden kuplan, joka koostuu pahoista odotuksista, luottamuksesta epäonnistumiseen sekä muusta luvatusta murheesta.

Olemme sijoittaneet liian paljon huoleen ja tulleet siippuvaisiksi siitä, että luvatut ongelmat olisivat aina vain aiempaa kauhistuttavampia, jotta jaksaisimme raataa valitsemallamme tiellä.

Samoin tahdomme elää ennemmin puhtaasti abstraktin finanssionnellisuuden antimista, koska kuviteltua onnea voidaan kasvattaa lupauksilla ja velanototta paljon nopeammin kuin todellista onnellisuutta. Sehän tuntuu suorastaan kitukasvuiselta elämältä, jos joku nauttii ruoasta, joka ei ole superfoodia tai rakastelee naista joka ei ole supermalli - tai iloitsee auringonpaisteesta, joka vain lämmittää, mutta ei riko ennätyksiä.

Otamme ennemmin fiktiivisen riemun aiheen kuin vaatimattoman reaali-ilon, joka kalpenee sen rinnalla. Jos meille itsellemme tapahtuu jotain kivaa, se ei tunnu yhtään niin kivalta kuin jos elokuvan sankarille tapahtuu jotain kivaa. Emme huomaa jos päivämme meni hyvin, koska siitä ei illalla kerrota uutisissa.

Ihminen ei tässä suhteessa ole muuttunut millään tavoin niiden vuosisatojen aikana, joita nimitämme "modernisaatioksi". Keskiaikainen teologia perustui siihen, että todistettavan paratiisin tai helvetin sijaan rakennettiin monin verroin loistokkaampia kuviteltuja Helvettejä.

Teologia, joka alkoi Jeesuksen melko konkreettisista opetuksista, kuten "rakasta lähimmäistäsi", laajeni asteittain eräänlaiseksi finanssiteologiaksi, jolla ei ollut paljoakaan tekemistä todellisen elämän tai edes Raamatun katkelmien kanssa.

Nykyisellä rahanpalvonnan aikakaudella me luomme kuviteltuja voitto-odotuksia ja kuviteltuja vararikkoja, jotka odottavat meitä jokaista. Helvetin monien kerrostumien sijaan me kuvittelemme itsellemme yhä loputtomammin velkaa.

Jos me osallistumme peliin, se kostautuu uutena velkana. Jos kieltäydymme, se tuottaa velkaa. Voimme ahdistua siitä tai tästä - nyt tai myöhemmin.

Tämä kaikki palautuu siihen, ettei ihminen osaa elää todellisuudessa. Turvattomuus on oma tuttipullomme.

- - -
(Kirjoitus on saanut vaikutteita mystiikan ohella sekä buddhalaisista samsaran kuvauksista että kristillisestä käsitteeseestä synnintunto. Suurin osa kirjoittamastani perustuu kuitenkin omaan elämänkokemukseeni. Olen hengeltäni aivan yhtä heikko kuin keskimääräinen ihminen, mutta keksin hieman kelpommin omituisia sanoja, joilla ilmaista havaintojani.)

Mietiskelyjä valaistumisesta

Valaistuminen ei ole asia, josta kerrottaisiin uutisissa. Enintään sillä pääsee loppukevennykseen.

Valaistumista on hankala todentaa. Oikeastaan sillä ei edes yksiselitteistä sisältöä, jota voisi mitata jonkinlaisessa ajokokeessa, johon sisältyisi teoriaosuus, valvottu koeajo sekä pimeänharjoittelua.

Valaistuminen on kulttuurissamme niin epäuskottava asia, ettei sen esiintymistä ole edes yritetty todentaa.

Onni on yksityisasia. Kenellä onni on, se onnensa kätkeköön. Valaistunut olisi kulttuurissamme mitä ilmeisin valehtelija tai omahyväinen kusipää, joka leuhkii paremmuudellaan - kuten vihatut vihreät, joiden synteihin lukeutuvat kasvissyönti ja julkisen liikenteen puolustaminen.

Ensimmäinen ajatuksemme kenties olisi, että hän käyttää muita ihmisiä hyväkseen.

Jotta tällaista vaaraa ei olisi olemassa, valaistuneen on hyvä olla kuollut. Voimme hyvinkin puhua siitä kuinka Yrjö Kallinen, Krishnamurti tai Antony de Mello vapautuivat oivalluksillaan kollektiivisen mytologiamme otteesta ja jakoivat kirjoituksissaan suurta viisautta, ikään kuin he olisivat kurkistaneet ihmisyyden yhteisen unennäön ulkopuolelle.

Eläviä ei kannata lietsoa. Ylpistyisivät vielä.

Silti olen kohdannut satunnaisten ihmisten kommenteissa pieniä havahtumisen merkkejä ja itsekin kokenut monenlaista jännittävää meditoidessani tai muuten vain.

Ihmisen ei kannata kuvitella, että hän pääsisi kerralla vapaasti kaikesta heikkoudestaan, mutta sisäiseen muutokseen hän varmasti on kykeneväinen.

Oivallukset ovat pieni askel kohti parempaa kokonaisnäkemystä. Rakkauden kokemukset ja mielen harjoittaminen auttavat.

Muutamia oivalluksia, joita yritän toistuvasti tiedostaa ja työstää niitä ajatuksen tasolta arjen käytännöiksi:

1) Onnellisuus on sidoksissa muiden auttamiseen. Muiden ihmisten hyvinvoinnin tiedostaminen auttaa säilyttämään kosketuksen todellisuuteen ja vähentää omaa kärsimystä. Käytännön hyvät teot tuottavat myös itselle hyvän mielen.

2) Minuuden yhtenäisyyden, pysyvyyden, merkityksellisyyden tai edes konkreettisen olemassaolon olettaminen on väärinkäsitys, joka aiheuttaa kärsimystä.

Minuus on haamuraaja, mutta egon kieltämisestä huolimatta emme myöskään saisi aliarvioida sen vaikutusvaltaa itsessämme tai muissa. Ei ole myöskään mitään syytä näivettää omaa kehoaan tai mieltään siinä uskossa, että olisi noussut itsensä yläpuolelle. Olemuksemme on alusta loppuun orgaaninen, eli kehomme perustuu ravintoon, kehittyy ja rapistuu.

3) Omaa suhtautumista on syytä tarkkailla. Liian synkät odotukset voivat estää monia hyviä asioita tapahtumasta. Liika optimisti tuottaa puolestaan pettymyksiä.

4) Takertumista tulisi välttää paitsi materiaalisten asioiden, myös ideoiden kohdalla. Oivalluksiin ei pidä kiintyä tai muutoin mieli ei saa mahdollisuutta ilmentää vielä syvällisempiä oivalluksia.

5) Harjoituksia ei tulisi laiminlyödä. Myötätunto on eräänlaista yleiskuntoa. Läsnäolo on lihas.

Lisäksi:

Itseltään ei voi odottaa mahdottomia. Erehtyväisyys on hyväksyttävä. Myös itselleen tulisi osata antaa anteeksi.

Kaikkea ei kannata väkisin yrittää itse, jos joku toinen osaa paremmin. Myös ohjeiden tarkka noudattaminen on lepoa omalta egolta.

Kristinuskon perusopetukset ovat kallisarvoisia jalokiviä: luottamus, anteeksianto, kärsivällisyys, toivo ja rakkaus. Jeesus sanoi: Älä vastusta pahaa. Anna anteeksi muille, jotta myös itsellesi anteeksi annettaisiin. Ongelmien tunnustaminen ja hyväksyminen tuo ne tietoisuuteen, jossa niitä voi yhdessä muiden kanssa työstää.

Urheilu voi olla opettavaista, jos tulosten sijaan keskittää huomionsa siihen, miten erilaisten ihmisten luonteenpiirteet on käännetty vahvuudeksi.

Talouspuhe voi olla opettavaista, jos rahan sijaan keskittää huomionsa siihen, miten yrittäjät motivoivat itseään ja työtovereitaan antamaan parhaansa.

Uutisten seuraaminen voi olla opettavaista, jos kykenee säilyttämään mielessään ne asiat, joista iltapäivälehdissä tai edes laatuartikkeleissa harvoin puhutaan: meditoi, lue suutria, rakasta lähimmäisiä ja ymmärrä minuutesi harhaluonto.