Jumalan ja minuuden dekonstruktio

Ei niin, että Jumalan kiistäisi, tai, että häneen noin vain uskoisi? Mihin sillä pääsee? Yhteisöiden osaksi toki, mutta ei yhtään lähemmäksi totuutta.

Ihminen, joka muodostaa kantansa, on kiinnittynyt mielikuvaan. Jumala on lakannut olemasta avoin kysymys, joka voisi toimia porttina. Hän on vain käsite, jonka merkitys on vakiintunut.

Sana, joka on yhdelle pyhä ja toiselle hölynpölyä - kummallekin yhtä vähän aihe aidolle keskustelulle. Yhden ja saman sanan varaan rakentuu vähintään kaksi olkinukkea, korttia, joiden pöytään pelaamisella ei keskustelu etene. Esillä on sanojen inhimillinen sovinnaisuus, josta herää kiivas väittely tai ihana tunne samanmielisyydestä.

Samanmielisyys on tavoite, joka yhdistää ateisteja sekä kaikkia uskontokuntia. Me vastaan he. Oletko ystävä vai vihollinen? Puhutko samaa kieltä vai mutisetko omituisia?

Kaiken tämän kieltämisen ja puoltamisen keskellä tuskin tulee huomanneeksi, kuinka jumalankieltäjiä on leegio, minuuden kieltäjiä vain jokunen siellä täällä. Kenties heitä on niin harvalukuinen joukko, että todennäköisyys kahden oivaltaneen kohtaamiselle ja keskustelulle tarjoutuu vain kerran pari elämässä.

Kirjoja yleensä julkaistaan enemmänkin ostajien tarpeisiin kuin ratkaisemaan kysymyksiä, joita juuri kukaan ei esitä. Jotkin erityisen poikkeavat kirjat toki löytävät puolustajia muidenkin harvinaislaatuisten näkökulmien puolustajilta, vaikka nämä arvostaisivat ajatuksia enemmän kuriositeettina kuin syvällisemmän totuuden suojapaikkana.

Olisi väärin suoralta kädeltä väittää, ettei minuutta ole missään muodossa. Sen oleminen, kuten jumaltenkin, riippuu täysin siitä, miten mahdottomiksi kohotamme omat vaatimuksemme. Monesti pyydämme universumilta tai omalta elämältämme jotain, mitä ne eivät voi antaa.

Dekonstruktio merkitsee sitä, että emme kiirehdi vastaamaan "Kyllä" tai myöskään "Ei" - ja tää ei pidä suoraan tulkita vastaukseksi erääseen koaniin.

Jumalakin  voisi Jeesuksen esimerkin mukaan olla vain oman rakkautemme synonyymi, missä tapauksessa voin hyvinkin uskoa monet väitteet, joita hänestä on esitetty: että Jumala on tie, totuus ja elämä; ja että me hänet lyhytnäköisyydessämme surmasimme.

Tämäkään kirjoitus ei kysy suuren suosion perään. Minulle riittää, että on olemassa pari säettä kuin kaistale valoa sälekaihtimien raosta. Olen saanut hetken ajan järjestellä sisäistä kaaostani ja pohdiskella kysymyksiä, jotka itselleni ovat buddhalaisten rihkamakauppiaiden sanoin "dharman kallisarvoisia jalokiviä".

Elämä on virtausta, jonka pysähtyminen jopa sen kauneimpaan muotoon merkitsee kuolemaa. Kosmos ei voi antaa meidän pitää itsellämme jotain sellaista, mitä meillä ei alkujaankaan ole. Ikuista elämää tulee osata pyytää oikein: Jumala, anna meille kärsivällisyyttä kohdata kovat totuudet, suo meille rohkeutta luopua.

Siitä se kutakuinkin alkaa, ellei kaikki tapahdu äkillisesti ja yhdessä mylläkässä.

Dekonstruktio merkitsee saman oksan sahaamista, jonka varassa istuu. Abstratioilla vain sattuu olemaan ihmeellinen kyky leijua ilmassa.

Dekonstruktion keinoin meidän on sahattava oma oksamme, kunnes havahdumme siihen, että ajatuksemme lepäävät mahdottoman varassa. Jalkamme eivät kosketa maahan. Maailmamme ja me itse sen keskellä olemme silkkaa fiktiota.

Olemme uskoneet yhteen jos toiseenkin perin hullunkuriseen oletukseen. Olemme vastanneet kysymyksiin suoralta kädeltä ei tai kyllä. Olemme elätelleet mielikuvia asioista, joita ei ole - tai muodostaneet niiden ei-olemista lujan käsityksen, joka vain tyrehdyttää keskustelun ja turruttaa kysyvän mielemme.

Jumalaan liittyviin kysymyksiin voi vastata vain jatkokysymyksillä, ja sama pätee ihmisen minuuteen.

Mystiikan dekonstruktio ei kiellä tai myönnä, vaan purkaa esteitä. Se on satiirin serkku. Mielikuvat tulevat näkyville, kunnes vihastuttaa ja naurattaa yhtä aikaa. Mielemme omat rakennelmat totuuden edessä murentuvat.

Jos joku istuu Jumalan oikealla puolella, onko Jumalalla etupuoli ja takapuoli? Mehän puhumme siitä, että jokin sijaitsee Jumalan selän takana?

Jos Jumalan selän taakse voi päästä, eikö hän silloin sijaitse jossain? Ei kai äärettömän tuolle puolen edes pääsisi, joten

Selkä, polvi, kasvot, kädet... ihmisten omia sanoja, metaforia. Tuttu ja tavallinen asia toimii siltana abstraktion luokse. Oksa leijuu ilmassa.

Jeesuksen lupaukset eivät kumminkaan ole aivan hatusta temmattuja:

23. Ja hän sanoi kaikille: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.
24. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän pelastaa sen.
Luukas 9: 23.-24.

Kalastajan on kiellettävä aiempi itsensä tullakseen ihmisten kalastajaksi. Hänen on kadotettava entinen elämänsä, jos hän tahtoo pelastaa elämänsä. Näinhän sen voi tulkita: opetuslapset ovat kovan paikan edessä.

Kenties katkelmaan sisältyy myös toisenlainen merkitystaso? Olen kuullut puhuttavan myös maanpäällisen ja hetkellisen elämän hylkäämisestä tuonpuoleisen elämän tähden. Tämä on kuitenkin varsin maallistunut tulkinta, jossa minuuteen kiinnytään enemmän kuin maailmaan. Maailma hahmottuu pahana, kun taas oma sielu nousee pääosaan.

Pelastuksessa onkin kyse minun pelastumisestani - millaista itsestä luopumista se muka on?

Oma mystinen tulkintani katkelmasta menee kutakuinkin näin:

Ihmisen "itse" tai "oma elämä" on Bhagavad Gitan valossa toissijaista sen rinnalla, että elämä luo tietoisuutta kaikissa olennoissa:

"Joogan harjaannuttamana
hän näkee oman itsensä kaikissa olennoissa
ja kaikki olennot omassa itsessään."

Gita oli olemassa jo Jeesuksen aikoina, ja se myös oletettavasti tunnettiin myös Palestiinassa. Tähän viittaavat myös monet Jeesuksen (tai hänen opetuslastensa lisäämät) katkelmat, jotka ovat käytännössä aivan suoria lainauksia Bhagavad Gitasta.

Esimerkiksi Johanneksen ilmestyksestä tuttu lausahdus: "Minä olen Alpha ja Omega", sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka tuleva on", tulee suoraan Bhagavad Gitasta - tai kenties se on huomattavasti kumpaakin lähdettä vanhempi sananparsi.

(Jatkuu...)