Valaistuminen pelottaa

Suomi24-palstalta löytyi herkullinen keskustelunaloitus:

"Aina kun ajattelen sitä, että äitini, siskoni lapsineen, isäni ja minä olemme vain illuusiota, niin minua alkaa itkettää ja pelottaa.
En kestä ajatusta siitä, että kaikki on vain yhtä ja että 'minuus' on vain harhaa.
Haluan tehdä itsemurhan, sillä en kestä enää tätä ajatusta.
En aio vahingoittaa itseäni, mutta olen sekoamisen partaalla.

En ole pelännyt näin paljon koskaan."

Linkki:
Suomi24: Valaistuminen pelottaa

Keskustelussa on myös muita kiinnostavia kommentteja, mutta varsinainen helmi on tämä alkuperäinen tunnustus. Kyse on tyypillisestä, mutta niin monimutkaisesta kömmähdyksestä, ettei sitä oikeastaan voi sanallisesti edes oikaista. Sitä voi vain rakastaa.

Aluksi haluan keskittyä enemmänkin itse tunnetilaan. Pelko on keskeinen motivaatiotekijä henkisyydessä sekä puolesta että vastaan. Pelko voi monissa muodoissaan johdattaa ihmisen syvemmälle buddhalaisuuden ytimeen tai loitontaa siitä.

Moni esimerkiksi saattaa etsiä itämaisista uskonnoista vastauksia, koska pelkää, että elämä jää jotenkin kokematta, jos ei tavoittele korkeampaa totuutta ja avaa sydäntään kotoista kristillisyyttä avarammalle todellisuudelle - mitä hyvänsä se sitten onkaan. Sopiva säikähdys voi sysätä ihmisen liikkeelle tai sulkea ovia.

Muistan vuosien varrella naureskelleeni monenlaisille peloille: teininä pelkäsin valaistuvani, koska sen jälkeen en ehkä haluaisi enää juoda viinaa ja sekoilla. Minusta tulisi hillitty ja tylsä. Kyse oli tietenkin filosofisesta opiskelijahuumorista, mutta tuntuuhan se kammottavalta, jos meditaation seurauksena muuttuisi liian varhain vakavaksi tai vähemmän mediaseksikkääksi. Valaistuttuaan pukeutuisi kaapuihin ja söisi vain terveellistä ruokaa. Jos kaunis nainen flirttailisi, pidättäytyisi edes ajattelemasta mitään härskiä. Voi hitto mikä luuseri!

Kuka haluaisi ennemmin valaistua, jos vaihtoehtona olisi esimerkiksi tulla rokkitähdeksi? Ja kyllä kai rokkitähdeksi helpommin yltää kuin uudeksi Buddhaksi? Valinta on siis helppo.

Onneksi ikätoverini Markus Uku Laitinen on jo ehättänyt todistamaan, että buddhalaisuuden voi yhdistää punk-asenteeseen. Rokkitähteily on ehkä muutenkin enemmän hänen juttunsa.

Hankala minäharha ja monet harhakuvat ei-minästä

Minuuden tutkiskelu on yksi keskeisistä budhalaisuuden pyrkimyksistä - en sano että tärkein, vaikka joskus olen niinkin ajatellut - nykyään en usko, että mikään yksinään olisi tärkeintä.

Minäharhasta vapautuminen (anatta/an-atman) ei ole yksin lopullinen päämäärä, eikä se ratkaise kaikkea lopullisesti. Moni asia kuitenkin muuttuu, kun asteittain alkaa hiffata mitä kaikkea valheellista omaan minäkokemukseemme yhdistyy. Ja voi sitä huiputuksen paljoutta. Meditaatiossa ei voi olla huomammatta sitä kuinka inhimillinen tietoisuutemme hyörii ja kieltäytyy helposta yhteistyöstä. Oli puhe sitten "minuudesta", "egosta", "mielestä", "ajatuksista" tai mistä vaan mitä päässä liikkuu, aihe on vaikea sekä teoreettisesti että empiirisesti.

On vaikea puhua täsmällisesti ja tarkasti siitä vastustuksesta, minkä kohtaa kun yrittää rauhoittaa ajatuksensa. Löydöksistä yhtä lailla. Vaikeaa on olla puhumatta - ja kaikkein vaikeinta on olla edes käsitteellisesti luokittelematta saavutuksiaan, antaa vain asioiden tapahtua, tarkkailla ja olla läsnä sen ilmiön äärellä mikä on tai ei ole minä.

Minuus tuntuu vaikealta kohteelta, koska se on sitä. Se on vaikea useammalla kuin yhdellä tapaa. Se on vaikea esimerkiksi siksi, että se liittyy lähes kaikkeen mitä me tiedämme ja tunnemme. Kaikki on suhteutettuna siihen oletukseen, että minä-jotakin. Ystävät ovat minun ystäviäni, viholliset minun vihollisiani. Kummastakin katoaa tärkein merkitys, jos minä on jotakin muuta - jos se on esimerkiksi me-kaikki tai ei-mitään.

Minuus on vaikea kohde, koska evoluutio ei ole varustanut meitä minuutta kohti kääntyvillä aisteilla. Meidän silmämme, korvamme ja kätemme eivät tavoita minuutta. (On kyseenalaista puhua edes introspektiosta tässä yhteydessä.)

Päin vastoin minuutemme on psykologisten defenssien suojissa. Se on vaikeasti tavoitettavissa kokemuksella tai käsitteillä, ehkä siksi että emme syyttä suotta hämmentyisi. Minuus on myös osa sosiaalista peliä, joka tekee yhteistoiminnasta mutkatonta. Yhteiskuntamme perustuvat pitkälti siihen, että kunkin yksityistä erillisyyttä vaalitaan ja kunnioitetaan. Kukaan ulkopuolinen ei myöskään saa uhitella sisäistä minuuttamme, vaan se täytyy saada tehdä vapaaehtoisesti.

On tietenkin ristiriitaista sanoa, että jokin, mitä ei ole, olisi defenssien suojassa. Tämä osoittaa vain neljännen vaikeuden: kielemme yhteensopimattomuuden tähän kyseiseen kysymykseen. Me opimme sanomaan minä-sinä-hän, me-te-he - mutta kieli soveltuu huonosti erittelemään millaisia syvempiä merkityksiä pronomineihin sisältyy. Ne ovat viittaussuhteita ilman konkreettista merkityssisältöä.

On väärin sanoa, että minä on - tai että sitä ei ole, koska loogiset ja kognitiiviset käsitteemme "se", "kyllä" ja "ei" soveltuvat ulkopuolisen maailman erittelyyn. Minä ei ole avaruudellinen olento samassa merkityksessä. Ainakaan sitä se ei ole, enkä nyt väitä että olisi mitään muutakaan - paitsi ehkä kiivaan väittelyn kohde, mutta sekin saattaa johtua vain kielemme harhaanjohtavista rajoitteista.

Tärkeintä on tietää, että minuuden uudenlainen oivaltaminen ei tarkoita tiettyjen ennakoitujen seurausten toteutumista. Vaikka nykyinen minäkäsitys paljastuisi harhaiseksi, siitä ei seuraa että itsemurha tai itsensä vahingoittaminen tulisivat yhtään sen aiheellisemmiksi. Ahdistus liittyy yhteyteen, joka on kuviteltu: A = minuus, B = elämän mielekkyys. Ei A, joten myös ei B. Mitään tällaista yhteyttä ei ole. Onnellisuutemme ei ole riippuvainen siitä, että takerrumme valheelliseen käsitykseen minuudesta.

Jos "minuus on harhaa" herättää pelkoa, se voi johtua myös siitä, että ymmärtää väärin mitä "harhalla" tarkoitetaan. (En takerru nyt siihen, koska hindulaisuus jumiutui aikoinaan vuosituhanneksi kiistaan siitä, millä tavalla maailmamme on illuusiota. Vasta Adi Shankara sanoi, että eikös jo olisi aika keskustella jostain muusta´? Sitten kiisteltiin tuhat vuotta hänestä.)

Buddha ei valaistuttuaan hypännyt auton alle, joten ei kenelläkään muilla ole sen suurempaa vaaraa tulla hulluksi. Hulluksi tulemisen pelko voi olla kohtalaisen yleistä, mutta "minuus" ei ole niin nopeasti pois päältä ymmärrettävä asia, että sen voisi tuosta vain huomata kauheaksi kohtaloksi ja napsahtaa. Ongelman on aiheuttanut jokin muu ajatus, joka vain teeskentelee olevansa minuuden paljastumista harhaksi.

Jos "ei-minuutta" näyttäytyy pelottavana, kyse on muusta kuin "ei-minuudesta". Se voi olla pikemminkin "ei-biletystä", "ei-ystäviä", "ei-onnellisuutta", mutta "ei-minuus" ei ole millään tavoin sidottu näihin.

Jos oma minuus tuntuu itselle tärkeältä ominaisuudelta tai omaisuudelta, kannattaa tutkailla mihin kaikkeen sen on lujalla kettingillä mielessään kiinnittänyt. Onnellisuutta ei tarvitse heittää minuuden kanssa kaivoon, jos ensin irroittaa munalukon, jolla ne on peloissaan ripustanut yhteen.


PS. Anteeksi siitä, että olen käyttänyt länsimaisia käsitteitä kuten evoluutio tai defenssi, mutta ne ovat itselleni ihan perussanastoa, enkä näe että olisivat ristiriidassa buddhalaisuuden perusopetusten kanssa.

Mietiskelyjä: Tärkeä ja hyödyllinen

Muistan lukeneeni jostain, että urheilijoiden sekä muiden menestyvien ja kiireisten ihmisten keskuudessa hieronta olisi kasvattanut suosiotaan. Tämä juolahti mieleeni, kun sain shiatsu-tunnilla kovakouraista hartiahierontaa ja tunsin itseni tärkeäksi.

Hieronta ja toisen ihmisen kosketus kuulemma vahvistaa itsetuntoa. Hieroja tuntee itsensä hyödylliseksi, ja hieronnan kohde saa hetken ajan vain retkottaa ja paistatella huomion keskipisteessä.

Ihmiselle on hyväksi, että hän kokee olevansa sekä hyödyllinen että tärkeä. Usein tasapaino kuitenkin kallistuu liikaa jompaan kumpaan suuntaan.
(Pahinta on tietenkin se, jos kokee olevansa sekä hyödytön että näkymätön. Sellainen olo voi tulla esimerkiksi Kelassa, ikään kuin lapsena ei olisi riittävän usein saanut olla aikuisten holhottavana ja kuullut olevansa kaikkien tiellä.)

Raha, kuuluisuus tai kaunis ulkonäkö voi saada ihmisen tuntemaan itsensä niin tärkeäksi, ettei hänen tarvitse enää olla hyödyllinen. Vastaavasti joku voi kaikin voimin osoittaa hyödyllisyyttään, ja tuhota terveytensä raatamiseen ja yliyrittämiseen. Niin voi käydä jopa ihmiselle, joka on viehättävä, arvostettu ja taloudellisesti turvattu. Hän vain ei hetkeäkään osaa olla tyytyväinen itseensä ja ottaa rennosti. Mikään saavutus ei ole riittävän merkittävä. Suoritetusta työsta seuraavan huojennuksen kestoa voi mitata tunneissa tai pahimmillaan minuuteissa. Ajatus koko viikonlopun kestävästä toimettomuudesta on mahdoton. Loma voi kestää enintään viikon ja sittenkin matka täytyy ladata täyteen kellontarkkoja suoritteita.

Arjen sankarille ajatus itsensä pitämisestä tärkeänä on hullunkurinen - kuten taiteilijalle voi olla ajatus taiteen hyödyllisyydestä. Ja tässä onkin kirjoitukseni varsinainen solmukohta: maatessani hierottavana en osannut olla ajattelematta elämän ja oman taiteeni vastavuoroisuutta. Olen kokenut taiteen itselleni tärkeäksi, mutta en ole sitten teinivuosien osannut ajatella, että sen tulisi käsitellä minun tärkeyttäni. Se kai johtuu siitä, että en ole voittanut kirjoituskilpailuja ja saanut esiintyä seppelöitynä.

En pidä runoutta tärkeänä lajina suhteessa proosaan. Tietokirjallisuuden hyödyllisyyttä on helppo puolustella, mutta proosa on hyödyllistä lähinnä tekijälleen: sitä kirjoittamalla voi elää. Runouden kaiketi ajatellaan olevan tärkeää, koska sitä ei koeta hyödylliseksi. Kustantajat julkaisevat runoutta melko vähän, mutta puolustelevat sitä vähää julistamalla, että "runouden julkaiseminen on tärkeää".

Suurten kustantamoiden vähäpätöinen panos Suomen runokentällä näyttäytyy erityisen tärkeässä valossa, ainakin mit tulee palkintoihin ja lehtiarvosteluihin. Isot ovat aina mukana, vaikka eivät voittaisikaan. Se on niiden palkkio siitä, että yhä uskovat runouden tärkeyteen.

Maailma on kuitenkin muuttunut. Valtamedian harjoittama talouspuhe uskoo yhä vähemmän minkään asian tärkeyteen. Kaiken on nykyään oltava mitattavissa sen hyödyllisyydellä. Koulutus ei ole tärkeää, vaan hyödyllistä. Sivistys ei ole tärkeää, vaan hyödyllistä. Terveys ei ole tärkeää, van hyödyllistä.

Kun taiteilijat uskovat taiteensa olevan itseisarvoisen tärkeää, samaan aikaan yhä suurempi osa kansasta on opetettu hahmottamaan todellisuutta taloudellisen hyödyn näkökulmasta.

Tältä pohjalta voisi ajatella, että taide on yhä tärkeämpää, koska se vastustaa koko kulttuurin laajuista hyödyllisyysajattelun yksinvaltiutta. Tällainen perustelu on kuitenkin vain yksi askel kohti taiteen määrittymistä sen hyödyllisyyden kautta.

Taiteilijat myyvät sielunsa, jos he suurin joukoin alkavat puolustella hyödyllisyyttään. Kustantajat puolestaan ajavat runouden yhä kauemman marginaaliin, jos he väkisin korostavat sen tärkeyttä suurille lukijakunnalle, jolle kirjallisuus on pikemminkin kulutushyödyke kuin kulttuuriteko.

Ongelma ei ratkea ääriasenteilla, vaan uskomalla tasapainoon. Runo on tärkeä, jos ja kun se osoittaa inhimillisyytensä. Kirjailija kirjoittaa, koska hän tahtoo olla sekä tärkeä että hyödyllinen. Sama pätee lukijaan.

Runo voi olla vain runo. Ei sen tarvitse paistatella tärkeydessä tai todistella hyödyllisyyttään. Runo on intiimi kokemus, jossa teksti kutittaa lukijaa oikeasta paikasta, kunhan se edes lyhyeksi ajaksi saa lukijan täyden huomion. Runo todistaa hyödyllisyytensä, jos sen tärkeyteen uskotaan, mutta sitä ei ylikorosteta. Vastavuoroisuus säilyy ja teksti kohtelee lukijaansa samanarvoisena. Runon hyöty voi toteutua esimerkiksi sitä kautta, että lukija saa kokea olevansa tärkeä, kun hänen omia tuntojaan puhutellaan ymmärrettävästi hänen omalla kielellään.

Tämän on vaikea toteutua, jos julkaistu runous tähtää kustantajan tärkeyden todistamiseen.

Mietiskelyjä: Tämä alaton huoli

lika pinttyy astioihin
ihmiseen pinttyy huoli

ei Jumalaa
löydy todistelulla
vaan kun silmästä pakenee
pelkojen kaihi

katsominen ei tapahdu huolella

Mitä eroa on peloilla ja huolilla? Tämä on vain yksi tapa määritellä tuo ero: pelot ovat jotain, minkä tavallinen, terve ihminen kykenee häivyttämään mielestään.

Emme kuitenkaan pidä terveenä ihmistä, joka ei osaa vaalia huolestuneisuuttaan. Huolet ovat vaivihkaa positiiviseksi koettu asia, mistä kertoo se kuinka pidämme toivottuina ominaisuuksina "huolellisuutta" ja "huolehtivaisuutta". Nämä sanat osoittavat kuinka ajattelemme huolen olevan lähtökohta ihmisen kunnollisuudelle.

Ihminen ilman huolta on huoleton ihminen, saamaton hulttio. Hän ei ota elämää vakavasti, joten myöskään häntä ei ole syytä ottaa vakavasti. En väitä, ettei tässä olisi taustalla vissi totuus ja viisaus. Kuvitellun asiayhteyden taustalla on yleensä ainakin osittainen asiayhteys. Sukupolvilta toisille peritynyt sanasto on tulvillaan salaista viisautta, vaikka kielelliset tottumuksemme voivat yhtä lailla ylläpitää muinaisia ennakkoluuloja tai pimittää meiltä maailman tervetulleita ilmiöitä.

Huoli on pieni pelko, joka ikään kuin kuuluu elämään, koska se pitää meidät varuillaan ja herran nuhteessa. Kenties huolen lietsominen on taloudelliseksi havaittu, eli suoraviivainen ja helppo keino patistaa ihmisiä (ainakin näennäiseen) ahkeruuteen. Ihminen pitää varansa, kun hän "osaa pitää huolen". Hän pitää varansa, siis taloudellisen vakavaraisuutensa, siis vakavuutensa. Näin meitä opastaa suomen kieli.

Mitä tapahtuu, jos ihminen ei osaa olla huolissaan? Käykö hänelle kuin sadun heinäsirkalle tai kelle tahansa runoilijalle, joka ei mieti huomista huolien kera? Sellainen ihminen ei ole ihan terve, eikä se tarina pääty onnellisesti. Tiedän tämän omakohtaisesti, vaikka kaiken aikaa kannankin huolta ja murehdin. Olen runoilija, joten raha on tiukassa. Edes huoli ei auta tällä alalla. Huolestunut runo ei myy sen enempää kuin huoleton, päin vastoin. Ihmiset kääntyvät taiteen puoleen tunteakseen vapautuksen arjesta. Eivät aina, mutta useammin he etsivät unohdusta kuin lisää huolia.

Olenko ajoissa? Olenko oikein pukeutunut? En kai vaan unohtanut...? Huoli ei useinkaan muserra. Sen kestää, kunhan saa edes kupillisen kahvia, sekä pieniä huojentavia välipalkintoja, kuten kaverien kehut, matkalla lopulliseen läpimurtoon ja kunniaan.

Uskonnolliset tekstit lupaavat usein lopullisen vapautuksen. Silti uskonnon yhteiskunnallinen tehtävä ei ole vapauttaa meitä huolista. Uskonto vaalii huoliamme kuin kukkapuskaa ikkunalaudalla. Uskonto ei poista huolia, vaan kohtuullistaa ne.

Monesti uskontojen laajasta ilmiökentästä virheellisesti nostetaan esiin täydellisen vapautuksen ihanne tai fundamentalistinen äärihuoli, joka ruokkii erilaisia pelkoliikkeitä. Pelon seurauksena on viha, sokeutuminen, typeryys.

Maltillinen huoli edustaa maltillisuutta, järkevä huoli järkevyyttä. Huoli kykenee tällaiseen liittoon tunnettujen hyveiden kanssa, mikä ei ole vähäpätöinen saavutus.

Vapautuksen ihannetta edustaa valaistumisen autuus tai pyhimysmäinen ymmärrys siitä, että elämme Jumalan kämmenellä. Jeesus moitti Marttaa siitä, että tämä huolehti. Marian osa oli kuulemma parempi. Kenties puusepän poika oli tuolla hetkellä unohtanut kaiken kylvämisen, kalanpyytämisen ja paimentamisen, joista hän opetuspuheissaan alati puhuu. Jeesukset opetukset ovat tulvillaan arkikiireitä. Sellaista puhetta kuulijat ymmärsivät. He ymmärtävät sen yhä.

Tarina Martasta ja Mariasta lienee sijoittunut viikonloppuun, hetkeen jolloin seurueen huolet tilapäisesti hellittävät? Se käy yksiin "taivaan lintujen" kanssa, mutta valtaosa muusta opetuksesta koskee arkea. Tämä on Raamatun tekstien laajasta lukemisesta ammennettua yleiskuvan viisautta. Edes sapattina Jeesus ei osannut olla toimeton. Hän oli eräänlainen hippi, mutta ei vieroksunut työtä.

Uskonnolliset ihmiset eivät eroa tavallisista tapakristityistä tai ateisteista yleisen huolestuneisuutensa suhteen. Heidän huolensa vain kohdistuu eri asioihin. Kaikki ovat huolissaan - ja lähes koko ajan. Ainakin ne ihmiset, jotka minä tunnen.

Päivitän itsekin blogiani siinä pelossa, että jos en nyt kirjoita tätä ajatusketjua ylös, saatan unohtaa sen. Saadan muistaa, mutta myöhemmin olen kadottanut innokkuuteni. Oivallukseni on vanhentunut kuin viikko sitten avattu litran maitopönikkä. Ajatus tuntuu yhdentekevältä. Kirjoitan nyt heti, koska olen huolissani tulevaisuudesta.

Tietenkin toivon, että saisin palkkaa edes joskus. Tietenkin olen huolissani pärjäämisestä. Olen kuitenkin uskonnollisuuteen ja taiteellisuuteen taipuvainen ihminen siinä suhteessa, että murehdin voimallisemmin älyllisen ja kulttuurisen pääomani kartuttamisesta kuin materiaalisesta pääomasta.

Taustalla on toivo siitä, että edes pieni osa henkisestä pääomasta muuttuisi materiaksi, että joku vaihtaisi runojani ja filosofisia ajatuksiani rahaan. Pelkällä inspiraatiolla ei elä.

Huoli on sukua luottamukselle, mutta myös siitä riippuvainen. Ihminen jaksaa elää jatkuvassa huolellisuuden tilassa, ja huolehtia itsestään, jos hän luottaa siihen, että kohtuullisella työllä tulee toimeen. Jos työ tuntuu liian raskaalta, tai työtä ei ole, ihminen asteittain luovuttaa tai tulee voimakkaiden pelkojen valtaamaksi.

Silloin ehkä tarvitaan uskontoa sanomaan, että toivoa on yhä. Siitä voi olla apua, vaikka Richard Dawkins väittää päinvastaista. Ei hän tarvitse motivaatioapua arkeensa, koska on hyvätuloinen professori, jolla on elämässään helposti määriteltävä missio. Helppohan hänen on uskoa ateismin kaikkivoipaisuuteen.

Siinä olisi kyllä äärimmäisen typerä nimi kirjalle: Ateismin kaikkivoipaisuus.

Yhtä typerä kuin: Kuinka lakata kokonaan murehtimasta?

Murheet ovat merkki siitä, että ihminen uskoo itseensä. Hänellä on voimaa kohdata sopivan kokoisia haasteita ja häivyttää mielestään epäonnistumisen pelko.

Ei ole syytä huolestua siitä, jos kantaa huolta. Mutta jos on kokonaan peloton - siinä on huono ennusmerkki. Edes Buddha tai Jeesus eivät viikkoa kauempaa jaksaisi katsella sellaista tyyppiä, joka ei murehdi mistään.

Toki murheettomassa tilassa on silloin tällöin käytävä kääntymässä. Murheettomuuden lyhyinä hetkinä voi katsoa itseään ja maailmaa ilman sitä taka-ajatusta, ettei kestäisi huomata omien toiveidensa olevan pelkkää toiveajattelua. Huolettomuudessa uskallamme kyseenalaistaa ja epäillä. Meditaatio tai runous voi hetkeksi lievittää huolestuneisuuttamme, jotta pääsisimme hitusen lähemmäs sitä katsantokantaa, jossa Jumala on suuri ja Rakkaus hallitsee maailmaa.

Äärimmäisen turvallisuuden tunteen ympäröimänä me uskallamme kiistää vanhat oletuksemme. Otamme pieniä askelia kohti totuutta ja totuttelemme todellisuudessa elämiseen, vaikka se asenne arjessa olisi meidän varman tuhomme tae, polku vararikkoon.

Kun saamme edes pienen murusen aidosta huolettomuudesta, emme enää järky siitä, että asiat tapahtuvat meille lujaa. Emme pelkää kantaa harteillamme aikuisia murheita. Ohitamme epätoivotut käänteet ja suoritamme oman työmme malitillisella huolella. Miltei huomaamattomasti hoidamme oman pienen osuutemme ihmiskunnan ehtymättömästä huolien summasta.

Enkeleistä ja henkisestä heitteillejätöstä

Neroksi julistautunut nuoruudenpäiväkirjani väittää, että vain ilman enkeleitä voi olla yksityisyyttä. Ajatus enkeleiden käytöstä valvontakamerana ja superegon apurina on toki kiehtova. Tutkimuksissa on havaittu, että ihmisten tottelevaisuus lisääntyy, kun seinillä on julisteita, joissa suuri johtaja katsoo kohti. Samalla tavoin monissa pakanatemppeleissä on tuijottavia silmiä, joiden paisteessa on vaikea ajatella harhaoppeja tai suunnitella lain rikkomista. Myös Jean-Paul Sartrelle toisen ihmisen katse oli kauhistuttavin asia maailmassa.

Jeesus on uskonnollisena hahmona toista maata. Ikoneissa hän tuskin koskaan katsoo kohti. Jeesus on laskenut katseensa kärsimysten uuvuttamana tai sitten hän katsoo ylös kuin anoen Jumalalta ymmärrystä ihmiskunnalle. Myös Buddha kuvataan usein silmät kiinni. Muhammedia ei tietenkään sovi kuvissa esittää lainkaan. Suuret uskonnot eroavatkin monista lyhytikäisistä poliittisista ideologioista, joissa panostettiin uljaisiin patsaisiin ja intensiivisiin julisteisiin. Ehkä perinteinen uskonnollisuus on astetta modernimpi kuin modernisaatio itse: yksilöä ei tarkkailla tai painosteta. Hänen sallitaan itse tarkkailla itseään mielikuvituksen keinoin. Enkelit tulevat halvemmaksi kuin DDR:n valvontakoneisto ja joka nurkalle asennettavat valvontakamerat.

Ajatus enkelien läsnäolosta voi muillakin tavoin ruokkia mielikuvitusta. Ovatko he häveliäitä ja sulkevat silmänsä? Tuskin, jos vertaan itseeni. Jos heissä on pätkääkään ihmisyyttä jäljellä, uteliaisuus aina voittaa.

Kokemus voi silti olla myös huojentava. Vain ilman enkeleitä voi olla täydellistä yksinäisyyttä. Dostojevskin ajatus ”jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua” kääntyy muotoon ”jos kukaan ei rakasta minua, kaikki on yhdentekevää”. Tietenkin enkelit ovat jo nähneet kaiken, eivätkä järkyty mistään. Enkelit kyllä ilmoittaisivat, jos tekisimme jotakin sopimatonta. Sitä olisi vain itse osattava olla järkyttymättä siitä, että on ihminen, jolla on ihmisen tarpeet. Usko enkeleihin voi lisätä itsetarkkailua ja tietoisuutta siitä, mitä on tekemässä, mutta silloinkin pitäisi uskaltaa elää ronskisti ja kunnioittaa omia tarpeitaan. Rokkisukupolvien elettyä ja kuoltua on rokkienkeleitä. 1920-luvulla syntyneet enkelit tykkäävät kuunnella jatsia.

Jatkuvaa toisen ihmisen läsnäoloa on vaikea sietää edes toimivassa parisuhteessa. Koirankin naamasta näkee, että se joskus vaivaantuu siitä, kun ohikulkijat katsovat kuinka se kyykkii kakalla. Jotkut koirat eivät piittaa katseista, mutta toiset piittaavat. Jos remmi on kyllin pitkä, ne menevät ennemmin puskan vierelle, eivätkä tee tarpeitaan keskelle nurmikkoa. Pissaamiseen koirat kyllä suhtautuvat paljon vapaamielisemmin. Ne ovat suorastaan ylpeitä kun pääsevät postilaatikolle lorauttamaan viestejään.

Pelkään, että joidenkin kristittyjen elämä on hieman samanlaista; koko ajan on sellainen tunne kuin joku pitelisi remmistä? Aina kun istuu pöntöllä niin siinä vieressä vahtii suojelusenkeli, eikä voi tietää onko se kääntänyt selkänsä. Joskus kun tapaan uskovaisia, jotka jakavat lehtisiä, he tuntuvat tehtävästään huolimatta kammoksuvan ihmiskontaktia, niin kuin heitä olisi lapsena seisotettu alasti ihmisten edessä ja kaikki olisivat nauraneet.

On ehkä vaikea uskoa rakastavaan Jumalaan, joka ei ahdistavassa tilanteessa tule väliin, eikä puutu vääryyksiin. Varmaan tuntuu siltä kuin Jumala vain nauraisi muiden mukana tai halveksisi koko ihmisyyttä. Siksi pitää keinolla millä hyvänsä päästä takaisin Jumalan suosioon. Herra on useimmille julma, mutta ehkä Hänen mielensä kääntyy, jos Häntä kyllin hyvin palvelee? Se on varmaa, että jos ankaran Jumalan suututtaa, siitä joutuu helvettiin. Monet Asematunnelin lappusista puhuvat kapeasta tiestä ja Helvetin kärsimyksistä. Heidän Jumalansa on niin nuuka, että hänen Taivaassaan on tilaa vain harvoille ja valituille. Tällaisessa kristillisyydessä ei uskota Jeesuksen lupaukseen. Vanhatestamentillinen jumalakäsitys menee ilosanoman edelle.

Joidenkin poloisten Jumala on pienisieluinen tirkistelijä ja äkkipikainen julmuri. Jumala selittää heidän elämänpelkonsa. Jumala on vastaus siihen, miksi heidän kätensä tärisevät. Jumala on luonut maailman, jossa heidän ei ole hyvä olla siksi täytyy haaveilla paremmasta. Heidän yksityisen uskontonsa keskeisin motiivi on selviytyminen ja kosto. He kostavat maailmalle kuvittelemalla Jumalan, joka heidän laillaan näkee sen rumana ja syntisenä. He eivät osaa erottaa omien tunteidensa roolia mielikuviensa rakentamisessa.

Jos he pääsisivät irti vihastaan, he eivät tarvitsisi kuolemaa onnensa välikappaleena. Mutta Jumalasta on tullut heidän tympeän maailmankuvansa sinetti. He luulevat pettävänsä Jumalan, jos näkevät ympärillään kauneutta. Silloin he ovat kiintyneet maailmaan ja kääntäneet selkänsä pyhälle ilmoitukselle. He eivät usko anteeksiantoon. He suorastaan hakevat ympäröivältä yhteiskunnalta halveksuntaa, jotta saisivat jälleen uuden todisteen maailman rappiosta.

Mitä tehdä? Kuinka voi ihmisen saada vakuuttuneeksi siitä, että Jumala rakastaa häntä, jos ihmisellä on luulo siitä, että juuri hän tuntee Jumalan tahdon ja tietää herransa olevan ankara ja oikukas? Kuinka ihmisen voi saada uskomaan, että häntä ei vainota? Se on totta kai mahdollista, mutta ainakaan ateistit eivät edistä asiaa. Puolustaessaan omaa totuuttaan, jossa totuus on ylin arvo, he eivät puolusta pienen ihmisen parasta. He ovat valmiita ottamaan ihmiseltä pois sen uskon, johon hän turvautuu, mutta eivät tarjoa mitään tilalle.

Ateismi voi tuntua ilosanomalta niille, joille se merkitsee vapautta ajatella laajasti historiasta ja maailmankaikkeudesta. Ateismi voi vapauttaa monista turhista perinteistä, mutta se ei ole ratkaisu tunne-elämän ongelmiin ja huonoon itsetuntoon. Aiteismia ei ole muotoiltu siten, että se toimisi ilosanomana kaikille kansoille. Se vapauttaa tietyn osan väestöstä, mutta joillekin se merkitsee vain hengellista heitteillejättöä. Ateismi johdattaa ihmisen tyhjyyden äärelle ja julistaa että kaikki on yksilön mittakaavassa merkityksetöntä. Jossain hieman suuremmassa mittakaavassa me hahmotamme evoluution – ja kun siitä jatketaan matkaa, kohdataan vielä sitäkin suurempi mittakaava, jossa kaikki on taas merkityksetöntä.

Fysikaalinen maailmankaikkeus voi herättää suurta palkitsevaa ihmetystä ja tyydyttää uteliaisuutta, mutta se ei tarjoa ihmiselle suuntaviivoja hänen elämäänsä. Muutamista toki tulee menestyneitä tutkijoita ja heidät hyväksytään pienen akateemisen asiantuntijaeliitin joukkoon, mutta mitä tieteellinen maailmankuva tarjoaa ihmiselle, joka ei pysty hurmaamaan ketään älykkyydellään? Mitä ateismi antaa ihmiselle, joka asuu kehitysmaan slummissa? Miksi kukaan olisi ateisti, jos hän ei osaa edes kirjoittaa tai laskea?

Voimme päätyä siihen tulokseen, että ateismiin nojautuva tieteellinen ajattelu on todistanut dinosaurusten olleen olemassa ja ihmisen kehittyneen apinasta – mutta miten tämä tieto auttaa pysymään hengissä? Jos köyhiä auttaa paremmin ihmisarvon ja luottamuksen löytäminen rakastavasta seurakunnasta, kannatan ehdottomasti ennemmin uskontoa kuin tiedettä. Tiede on avuksi niille, joiden tarvitsee tehdä työtä kosketuksessa tekniikkaan ja tutkimukseen. Uskonto voi tarjota helpommin sitkeyttä, lohdutusta tai kurinalaisuutta. Se on yhä taloudellisempi vaihtoehto. Lapsi sisäistää uskonnon sanoman nopeasti vertauskuvallisten tarinoiden kautta. Tieteellisen ajattelun ymmärtäminen vaatii vuosien ja taas vuosien koulutusta, johon kaikilla ei ole varaa.

Tilanne voi tietenkin muuttua. Tekniikka saattaa vapauttaa yhä useammat ihmiset sivistämään itseään, mutta se on optimismia. Voi myös olla, että ateistiset tarinat löytävät ihmisten sydämiin. Dinosauruspiirretyt ovat länsimaissa kasvattaneet jo useita sukupolvia tieteelliseen historiakäsitykseen. Television välityksellä ihmiset näkevät, että maapallo on pyöreä.

On kuitenkin eri asia muuttaa ihmisten käsityksiä elämän tarkoituksesta. Ateismi ei tarjoa houkuttavia ja koukuttavia myyttejä, joilla pyhitetään syntymä ja kuolema. Ateismi ei anna vastauksia yksinäisyyteen ja menetetyn läheisen kaipaukseen. Ateismi ei ota ihmistä kädestä ja johdata häntä kasvotuksin oman kuolemanpelkonsa kanssa. Ateismi ei sano: katso, ei ole mitään pelättävää. Olet kaunis. Olet rakastettu.

Ateismin tie on tavallaan kuljettu loppuun jo sen nimessä. Se on antiteesi teismille: a-dei-ism, ei-jumaluutta-oppi. Se on liiaksi kiinnittynyt jumaluuskysymykseen. Loppujen lopuksi ihmisen täytyy elämässään pohtia muitakin kysymyksiä kuin sitä, onko Jumalaa olemassa. Nykyaikaisen maailmankatsomuksen tulisi lähteä liikkeelle jostakin aivan muusta teemasta.

Jos Jumala ei pelasta meitä, niin kuka sitten? Ateismin tyypillinen vastaus kuuluu: ihminen itse. Ihmisen on oltava itse oman elämänsä herra, otettava kollektiivisesti vastuu historiansa suunnasta ja  ekosysteemistä. Ateismi on usein muodostanut liittolaisuuden liberalismin ja individualismin kanssa. Yksilö on vapautettu olemaan olemaan oma vapaa persoonansa. Tämäkin on joillekin suuri huojennus, mutta vähintään yhtä monille vain sitä samaa vanhaa heitteillejättöä.

Vapaassa ja yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa merkitsee hyvin paljon se, millaiset lähtökohdat saa elämään. Sivistyneestä ja vakavaraisesta perheestä on helpompi ponnistaa kohti hyvää itsetuntoa ja toteutunutta yksilöllisyyttä. On kiva olla urbaani hipsteri, kun on koulutusta, hyväpalkkainen työ ja voittajan geenit.

Individualismi on aivan eri asia kuin toisen ihmisen hyväksyminen, kristillinen moraali tai humanismi. Kristillisyydessä ja humanismissa hyväksytään se, että jokainen ihminen on yksilöllinen. Indivudualismissa ihminen hyväksytään vasta sen jälkeen, kun hän on todistanut yksilöllisyytensä. Hän on uskaltanut ja osannut olla omaperäinen. Hän on sopivasti kiinnostava persoona, erilainen tyyppi, eksoottinen outolintu, joka on mielenkiintoista tuntea.

Ei ole kuitenkaan helppoa uskoa itseensä ja esiintyä huomiotaherättävästi. Useimmat meistä ovat lähtökohtaisesti ujoja. Kaikilla ei ole aikaa harrastaa muodikkaita lajeja ja kehittää omaa eksoottisuuttaan. Kun ihminen ei usko itseensä, hän haluaa piiloutua muiden katseilta ja olla ennemmin samanlainen välttyäkseen huomiolta ja pilkalta. Hän ennemmin jengiytyy kuin erottautuu omana itseään.

Nykyaikaa leimaa lisääntynyt kamppailu itsearvostuksesta. Aiemmin ihminen saattoi tulla hyväksytyksi sitä kautta, että hän teki tarpeellista työtä omassa kylässään ja yhteisössään. Kaikille keksittiin työtä, koska ihmiset olivat kosketuksissa lähipoirinsä ihmisiin ja olivat riippuvaisia toisistaan.

Nykyään samassa kaupunginosassa tai pikkukaupungissa asuvat ihmiset yhä asuvat melko lähekkäin – tai suorastaan tiivimmin kuin koskaan – mutta he katsovat poispäin toisistaan: he tuijottavat televisiota ja lukevat lehdistä juoruja, jotka koskevat ihmisiä, joita he eivät ole koskaan tavanneet. He ovat myös riippuvaisia kehitysmaan maanviljelijöistä tai amerikkalaisista tuotantolinjoista. Eivät he enää käy kauppaa lähipiirinsä ihmisten kanssa – tai edes vaihda palveluksia.

Usein puhutaan siitä, että yhteisöllisyys on kadonnut, mutta ei vaivauduta selittämään mistä se johtuu. Globaali talousjärjestelmä tai massamediat ovat vain osasyitä. On häkellyttävää katsoa omaa elämäänsä ja nähdä kaikki ne lukuisat mekanismit, jotka edistävät yksinäisyyttä ja kasvattavat henkistä etäisyyttä ihmisiin, jotka fyysisesti ovat lähellä.

Itsekin vaihdan paljon kuulumisia sellaisten ihmisten kanssa, joita en ole koskaan tavannut. Viihdynheidän seurassaan paremmin kuin omien naapurien tai sukulaisten. He ovat minun heimoani. He ymmärtävät mistä puhun, ja ovat kyllin älykkäitä tarjotakseen minulle haasteita.

En osaa sanoa, onko maailmani heidän ansiostaan laajentunut tai kaventunut. Se riippuu varmasti näkökulmasta. Elän kahdessa maailmassa: virtuaalisessa sekä siinä, jota kolottaa. Usein kolotuksen lähde on selkä tai olkapää. Unohdan säryn, kun olen flow-tilassa. Se ei tarkoita, että ongelma poistuisi. Haluan lisätä tietoisuutta kehoni tarpeista ja todellisen maailman tapahtumista, mutta se edellyttää kurinalaisuutta internetin käytössä. On osattava lopettaa, vaikka tekstiä syntyisi.