Tyhjyys

Muistan kuinka ensi kerran sain kokemuksen tyhjyydestä. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun luulin saaneeni kokemuksen tyhjyydestä. Käsitykseni tyhjyydestä oli silloin hyvin paljon ylevämpi. Olin istunut meditatiivisessa tilassa ja tuntenut täyttyväni sisältäni säteilevästä valosta.

Se ei ollut tyhjyyttä. Se oli täpinöimistä, jotakin fantsua omakivaa. Olin totta kai onnellinen, kun sain sillä tavalla mukavasti lämmitellä jonkinlaisessa alkuasteen samadhissa. Kuvittelin, että tätä se nyt on se tyhjyys. Tämähän on aika kivaa. Vielä fantsumpaa olisi, jos voisi aina elää tallaisessa tilassa.

Kun sitten yllättäen todella jouduin kasvotusten tyhjyyden kanssa, tunsin vain kauhua. Halusin heti paeta sitä kaikkea. Tuntui käsittämättömältä virheeltä, että olin edes halunnut tulla tutuiksi tyhjyyden kanssa.

En tiennyt mitään niin kammottavaa asiaa kuin tyhjyys. Se virtasi joka suuntaan kuin veri avoimesta haavasta: kylmä pimeys, joka sulatti kaikki ihannoivat käsitykseni Buddhasta, dharmasta, ihmiselämän mielekkyydestä ja minuudesta.

Tyhjyys jätti minut alastomana kylmän ja elottoman aavikon keskelle. Tyhjyydellä ei ollut minulle mitään annettavaa, eikä minulla mitään annettavaa sille.

Tyhjyys ei ollut paha, vaan jotakin paljon sitäkin pahempaa. Anteeksi, että tällä tavoin personifikoin pyhän ja mystisen käsitteen, kuin kyseessä olisi jokin tietoinen olento - mutta tiedostin koko ruumiillani ja mielelläni, ettei herra Emptiness'iä olisi voinut vähempää kiinnostaa se, että halusin tutustua häneen, ymmärtää hänen koko luonteensa ja valloittaa omakseni salatun viisauden.

Tyhdyydelle minun koko valaistumisristiretkeni oli ihan vitun yhdentekevä päähänpisto. Oli yhdentekevää valaistuisinko tai enkö valaistuisi.

Tyhjyydellä oli lempinimi ja se nimi oli EVVK.


Tyhjyydestä tokeneminen

Oli talvi. Tuijotin ylös taivaalle ja tunsin, kuinka pystyin samaistumaan tähtiin. Ne eivät välittäneet siitä, että niiden ympärillä kiertävillä kivillä oli kehittynyt elämää. Ne eivät välittäneet siitä, että niiden ytimessä oli käynnissä fuusioreaktio.

Tähdet eivät välittäneet yhtään mistään tai kenestäkään, eivät edes itsestään. Ajattelin, että Edith Södergran oli ollut erittäin hyvin tietoinen tähtien ajatusmaailmasta, kun hän kirjoitti:

"kerran sammuvat kaikki tähdet
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla."

Edith käytti negaatiota, mikä kuulosti lohdulliselta. Hän jätti sanomatta, että tähdet eivät myöskään tunteneet iloa. Niillä ei ollut tarpeita eikä unelmia. Tähtien objektiivisuus oli paras tarjolla oleva totuus sen kosmoksen todellisuudesta, jossa elimme. Ihmisen olemassaolo oli vain pihahdus. Ahertaisimme aikamme, kunnes kaikki muisto meistä pyyhkiytyisi olemattomuuteen.

Tyhjyys merkitsi avaruuksien välistä tyhjyyttä. Se oli kylmyyttä, kuolemaa, kaiken merkityksettömyyttä.

Oli kulunut ehkä 30 sekuntia siitä, kun näin mitä tyhjyys oli. Oli talvi, seisoin ulkona. Missään ympärilläni ei ollut yhtään ketään; vain lunta ja tummien puiden syvät varjot.

Sitten näin Edith Södergranin sanat uudessa merkityksessä. Minä en tiennyt mitään tyhjyydestä tai siitä, mitä tähdet ajattelevat.

Minut erotti tähdistä ja tyhjyydestä se, että tunsin suunnatonta kauhua. Tyhjyys ei pelännyt. Se ei tuntenut yhtään mitään. Se oli vain mieleni luoma käsite, johon olin purkanut pelkoni katoamisesta.

Ja silloin ymmärsin mitä tyhjyys oli. Se oli muotoa, jonka mieleni sille antoi. Olin ollut kauhuissani, koska kaikki tuntemani merkitykset olivat hajonneet ja sulaneet tunnistamattomiksi. Tyhjyys oli poistanut kaikkien unelmieni ja harhakäsitysteni rajat. Se oli tapahtunut vain hetkellisesti, mutta se riitti käynnistämään minussa valtaisan paniikin.


Tyhjyys minussa ja minuuden tyhjyys

Pelkäsin irrottautua omaa minuuttani kiinni pitävistä rakenteista. Pelkäsin häpäistä Buddhan ja korkeat ihanteeni, koska joutuisin turvattomaan tilaan. Jouduinkin hetkeksi, tunsin kaiken olevan tyrhuuksien turhuus, koska en voisi pelastaa minuuttani sitä ympäröivien valtavien voimien uhkaamalta arvottomuudelta.

Pelkäsin nähdä todellisuuden, koska sen rinnalla minä oli niin pieni. Totaalisen mitätön minä. Olin orgaaninen kuvio, jolla ei ollut mitään muuta tukea kuin luomansa puolustuskeinot. Minuuteni uhkasi joutua alakynteen tietoisuuteni suuressa näkökentässä. Se pakeni ensin kaikkien ongelmien kieltämiseen, sitten se samaistui tähtiin - ja lopulta se halusi olla Edith Södergranin runouden ymmärtäjä. Se ei halunnut myöntää sitä totuutta, jossa se ei olisi mitään: vain ajatusten liplattava lätäkkö.

Minuuteni ei tavoittanut tyhjyyttä. Se oli yrittänyt, mutta tyhjyys voitti. Tyhjyys oli liian vahva vastustaja. Sitä ei voinut vahingoittaa.

Minuuteni ääriviivat joutuivat koetukselle. Muoto oli tyhjyyttä - ja kuitenkin tyhjyys oli muotoa: minun omien ajatusrakennelmien tuotosta. Olin vuoroin kokenut tyhjyyden ihastuttavaksi valoksi ja vuoroin taas kylmäksi pimeydeksi. Tyhjyys ei ollut kumpaakaan niistä. Se pakeni. Se heitteli minua niin kuin valtava meri heittelisi tyhjää pulloa.

Meditaationi oli ollut lähinnä hätäviestien kirjoittelemista pullopostiin. Olin viskonut niitä mereen, mutta meri teki niille mitä se lystäsi. Kuvittelin, että jossakin meren tuolla puolen olisi manner, henkisen kehitykseni päämäärä - mutta meri oli mittaamaton ja rannaton.

Olin ei-kukaan, ei-missään. Olin ihastunut muotoon, mutta samaan aikaan halusin olla ihastunut myös tyhjyyteen. Kumpikaan liitto ei vastaisuudessa voisi toimia. Ei ollut yhtä ilman toista. Jos halusin sanoa yhtään mitään tyhjyydestä, se ei voisi olla dharmaa. Se olisi vain sanoja.


Tyhjyyden päätepysäkki?

Olin kamppaillut pelastaakseni merestä edes jotain hylkytavaraa minuuteni suojaksi. Mitään ei ollut tehtävissä. Minun täytyi antautua. Minuuteni osatekijät pyyhkiytyivät tuuleen. En voinut estää sitä. Enää en tuntenut edes kauhua. Jokin minuuteni kauhua kokeva osanen oli poissa. Miltei tunsin jo saapuneeni katoamisen päätepisteeseen (miten järjetön lause!), kun havahduin siihen, että kaikki oli ennallaan. Mieleni oli pyörinyt jossain ihmeellisissä symbolisissa maailmoissa.

Ei-kukaan oli taas kuvitellut olevansa ei-mitään. Atman oli leikkinyt Brahmania, ja kaikki oli pelkää Mayan hunnun heilumista. Mitään en ollut tehnyt. Asiat vain tapahtuivat. Tyhjyys tuli ja tyhjyys meni. Olin kulkenut ainakin kolmen tilan läpi, jossa luulin tietäneeni mitä tyhjyys merkitsee.

Samapa se. Ainakin oli vapautunut muutamasta päähänpinttymästä. Niitä päähänpinttymiä uskalsin nyt ainakin kutsua "tyhjiksi olemuksesta". Ne olivat käsitteitä, joissa oman mieleni tyhjyyttä pakeneva kuvittelun leikki oli pistäytynyt ja piirrellyt hassuja naamoja seinille.