Ihmiseloa Sysmässä ja syrjäisellä Polynesian saarella

Rakastan elämää kirjailijaresidenssissä. Pienellä paikkakunnalla pystyn ajattelemaan ja kirjoittamaan selkeästi. Maaseudulla kaikki tapahtuu hitaammin, ja lähempänä luontoa olen myös onnellisempi.

Selkeyden tunne voi olla petollinen, mutta yhdessä asiassa kirkas ja tyyni mieli on erehtymätön. Se tuntee onnemme edellytykset.

Onnea ei voi ymmärtää kiireen keskellä, vaikka kovasti aina luulisi. Kiireellinen ympäristö saa meidät uskomaan, että vain entistä suurempi kiire voisi hoputtaa onnemme saapumista.

Mutta hätäinen päätelmä on tietenkin harhaa. Onni on tässä ja nyt, kun pysähdyn olemaan läsnä. Nautin siitä, mitä minulla on, enkä juokse sen perässä mikä minulta puuttuu. Jos haluan jotakin todella kovasti - kuten käsikirjoituksen valmistumista - saan tahtoa sen todeksi itse, enkä vain säntäillä virikkeiden voimasta.

Kiireisen mielen väitteet eivät kuitenkaan ole kauttaaltaan valheellisia. Kyseessä on mekanismi, joka toisella tapaa ajattelee meidän parastamme. Vilkkaassa ympäristössä lankeamme haluamisen kierteeseen, koska onni on vain yksi osa elämää.

Me emme ole täällä onnea varten, vaan onni on meitä varten. Se on hetkellinen etuoikeus ja psykologinen porkkana, joka toimii huonosti arjen tukipilarina. Onni on vain mauste, ei elämämme pääruoka.

Kuten ääliömatkailija Karl Pilkington on todennut, Dalai Lama ei voisi harjoittaa työtään täydellisen valaistuneena, ellei joku toinen tekisi hänelle ruokaa ja pesisi hänen pyykkiään. Buddhan opetuksensa onnesta ovat vain pieni osa elämän kokonaiskuvasta. Vaikka dharma vapauttaisi meidät kärsimyksestä, siinä on kaikki mitä se tekee. Samsarassa suunnistamisen avuksi tarvitaan myös upayaa, hyödyllisiä valheita ja viisaita houkutuksia.

Kärsimyksestä vapautuminen ei tuo ruokaa pöytään, eikä onnellinen virne muuta räntäsadetta auringonpaisteeksi. Joku vain virnuilee räntäsateessa. Mikä saavutus se sitten on?

Oli miten oli, valitsisin kuitenkin kirkkaan mielentilan ja rauhallisen ympäristön, vaikka se altistaisikin minut hyödyttömälle olemassaolosta nautiskelulle, johon ei liity mitään sosiaalisesti edistyksellistä dekadenssia ja juhlallisia paheita, jotka opastavat hienoihin piireihin.

Sirpaleita Polynesialaisten tuntemattomasta paratiisista

Täällä Sysmässä olen ennen nukkumaanmenoa lueskellut Herman Melvillen antoisaa seikkailuromaania Taipii (1846), jossa eletään muutamia kuukausia huolettoman ihmissyöjäheimon keskuudessa. Kirja perustuu suurelta osin tositapahtumiin. Totta on varsinkin se, että Melville on nautiskellut auringosta ja leipäpuun hedelmistä Polynesian paratiisisaarella.

Teos on tulvillaan yhä ajankohtaisia opetuksia, joista ehkä tärkein liittyy onnellisuuden edellytyksiin. Melville osoittaa hyvin uskottavasti, kuinka onni on sidoksissa mielikuvitukseen ja elämänodotuksiin.

Saarelaisten elämä koostuu suurimmaksi osaksi loikoilusta, kanootilla melomisesta ja kookospähkinöiden syömisestä. Kun päähenkilö kysyy, mitä alkuasukkaat odottavat kuoleman jälkeiseltä elämältä, he vastaavat, että Taivas on paikka, jossa saa loikoilla, meloa kanootilla ja syödä kookospähkinöitä.

Lisäksi kirjassa syödään hyvällä ruokahalulla leipäpuun hedelmistä valmistettua kiisseliä. Odotukset määrittävät paratiisin. Kirjan länsimaisen matkaajan odotukset alkukantaisista heimoista ovat olleet täysin valheellisia. Hän on odottanut kohtaavansa sivistymätöntä kurjuutta ja raakamaisia tapoja. Sen sijaan hän kohtaakin rauhaa ja elämäniloa.

Eristyneen saaren ihmiset kuvittelevat parhaan mahdollisen elämän sen mukaan, millaisen elämän he osaavat kuvitella mahdolliseksi. He eivät tiedä muusta elämästä, joten he ovat onnellisia.

Laajakatseisuus ja tieto voivat koitua onnemme turmioksi

Voi olla että edes kristinuskoa lähetyssaarnaajat eivät onnistuneet pilaamaan eristyneiden kansojen elämää niin kuin on tehnyt televisio ja muut massamediat.

Jatkuvasti vaihtuvat kuvat sekoittavat onnellisen ihmisen pienen pään ja saavat hänet kuvittelemaan, että hän jää paitsi ihan kauhean monista asioista. Ainakin itselleni käy usein juuri näin. En osaa keskittää ajatuksiani yhteen päämäärään ja asettaa standardejani kyllin alas. Tavoittelen elämääni liikaa sisältöä ja lupaan aina vain ehtiväni uuteen paikkaan ja seuraavalle tasolle.

Toisinaan havittelen kokemuksia silloinkin, vaikka tiedän, että ne eivät tekisi minua onnelliseksi. Koen että velvollisuuteni modernina nykyihmisenä on tietää miltä se tuntuu. Pitää tietää miltä tuntuu kun on köyhä. Pitää tietää miltä tuntuu, kun saa turpiinsa.

Ajatus palaamisesta Helsinkiin ahdistaa nytkin. Tiedän, että siellä on liikaa kulttuurisia houkutuksia ja turhia virikkeitä. Ajan itseni loppuun työnteolla ja silti minusta aina jälkeen päin tuntuu, että olisin tehnyt liian vähän. Onnistun tavoitteissani hädin tuskin, vaikka annan paljon - ja silti kuvittelen, että olisin voinut tavoitella jotain suurempaa. En osaa iloita saavutuksista, koska hukattujen mahdollisuuksien ja ohitettujen tilaisuuksien lista on aina suurempi.

Toisaalle suuntautuva katse

Nykyaikaisessa mediassa on myös toinen sellainen piirre, joka tekee siitä ehkä suurkaupunkiakin tehokkaamman onnellisuuden tuhoajan. Televisiokuva, sanomalehti ja älypuhelin suuntaavat kaikki huomiomme pois lähimmäisistämme. Luemme uutistarinoita ihmisistä, jotka eivät aisti tai edes arvosta meidän huomiotamme.

Miljoona ihmistä saattaa innokkaasti lukea Matti Nykäsestä, ja samalla hetkellä Matti voi toisaalla tuntea itsensä täydellisen yksinäiseksi. Televisioruutu on ikään kuin mistään empatiasta piittaamaton musta kuilu, joka imee itseensä huolenpitomme ja myötätuntomme, eikä palauta sitä kenellekään. Jos istuisimme ringissä elävien ihmisten kanssa ja keskustelisimme kuulumisistamme, kaikkien mielenkiinto kohdistuisi todelliseen ihmiseen ja kanavoisi välittämisen tunteita.

Televisiossa kanavat eivät kommunikoi. Kuvat putoavat yhteen suuntaan niin kuin kuilussa.

Me kaikki ikään kuin haluamme vakuuttaa television ja internetin välituksellä koko maailman siitä, että me rakastamme ihan kauheasti ja haluamme pitää toisistamme huolta, mutta halausten ja kyyneleiden sijaan me kykenemme välittämään vain haaleita tykkäyksiä.

Koko ennen niin rikas yhteiselon avaruus on köyhtynyt sanoiksi ja klikkauksiksi. Ei mikään ihme, jos joku kokee olevansas yksin. Kadehdimme julkkisten saamaa huomiota, mutta tuntevatko he huomion millään ruumiinsa aisteilla? Joku voi vedota heidän järkeensä ja sanoa, että hei, sulla on miljoona kuuntelijaa! Millä tavoin se lämmittää, jos kukaan heistä ei ole ystävä?

Nykyinen mediatodellisuus on kuin vankila, jossa asuville murhaajille saapuu suuri määrä rakkauskirjeitä tuntemattomilta naisilta. He voivat lasisen keskustelusermin läpi vaihtaa kuulumisia, mutta vaikka ihailija olisi tosissaan, ei vanki voi samaan aikaan olla ajattelematta: "Vittu tuon muijan täytyy olla hullu."

Fanittamisesta

Voinko tällaisen vertauksen jälkeen enää edes ottaa puheeksi David Bowieta tai Morriseytä? Onko idolinsa kohtaaminen kadulla kasvotusten puhdistavaa? Ratkaiseeko se jotakin tässä kahden ihmisen välisessä fanitussuhteessa?

Jos istuisin David Bowien kanssa kaljalla, olisiko minulle tärkeämpää se, että istun kaljalla Bowien kanssa, vai se, että voin twiitata kavereilleni, että istun Bowien kanssa kaljalla? Jaksaisinko sen jälkeen enää edes kuunnellä hänen levyjään? No Ziggy Stardustia, Heroesia tai Scary monstersia ehkä, mutta niitä uudempia en ole kuunnellut muutenkaan.

Ystäväni saattaisivat kommentoida päivitystäni ja kysyä, että oliko kyseessä nuorempi vai vanhempi Bowie, minkä levyn aikainen? Jäisin heti kiinni siitä, että en tavannut todellista henkilöä. Istuin kaljalla omien mielikuvieni kanssa. Olisin voinut käyttää senkin ajan siihen, että sanon jollekin ystävälleni miten paljon hänestä välitän. Ketään ei aidosti kiinnosta se vaikka asuisin Morrisseyn autotallissa ja Bill Murray olisi isäni. Ei se lähennä ketään. Se vain synnyttää kateutta ja epäilyksiä motiiveista.

Julkisuuden henkilöt ovat tarroja, joita liimaamme vankikoppimme seinille. Saat nyt papukaijamerkin, jos mieleesi tuli The Shawshank redemption.

Lopuksi vielä perikristillinen anekdootti:

Pyhä Birgitta kohtasi matkoillaan Jeesuksen ja syöksyi heti maahan vapahtajansa eteen, suudellen tämän jalkoja. Birgitta julisti onnesta itkien:
"Herra, olen omistanut sinulle elämäni! Sinua minä rakastan koko sydämelläni!

Jeesus vastasi:
"Mitä se minua liikuttaa? Mikset rakasta lähimmäisiäsi?"

Onko totuus tyhjän arvoinen?

Kun sanon, ettei maailmankaikkeus ole mikään peli, jossa olisi lopullinen päämäärä ja jonka voisi voittaa, kerron itselleni tarinaa, jossa olen voittaja myöntäessäni totuuden.

Pelaan kuvitteellista peliä, jossa väistelen valheellisia mielikuvia ja itsepetoksia, lähestyen jotakin sellaista elämää, joka olisi vähemmän fiktiivinen.

Totuuden tunteminen ei tee kenestäkään yhtään sen vähempää mitätöntä ja haavoittuvaista. Totuutta julistaessaan ei kannata puhua tosiasiosta, vaan niistä "totuuksista", jotka ihmisiä miellyttävät.

Varman tiedon tehtävä on rohkaista, antaa toivoa ja määrittää päämäärä. Jos tunnemme päämäärän, me saamme muilta luvan toimia johtajina. Totuus ei ole tie valtaan. Myytit ja legendat ovat.

Mitä ihminen voittaa, kun hän ymmärtää totuuden? Tekeekö totuus vapaammaksi tai onnellisemmaksi? Saavuttaako tosiasioilla minkäänlaista etua muihin nähden?

Onko totuuden kohtaamisessa loppujen lopuksi kyse älykkyydestä ja oivaltamisesta? Eikö olisi rehellisempää sanoa, että ihminen alistuu totuudelle, nöyrtyy tosiasioiden edessä. Me romahdamme pohjalle ja vasta silloin totuus koskettaa meitä.

Hyvinvoivia enemmistöjä ei välttämättä kiinnosta kuulla mitään siitä, ettei Jumalaa tai Kohtaloa ole. Jumala on mykkä, mutta virallinen auktoriteetti, joka antaa siunauksen heidän nykyisen elämäntavalleen. Suurin todistus Jumalasta on se, ettei Jumala tule väliin, kun he popsivat tehotuotettua porsasta ja syöttävät sitä lapsilleen. Jumala suuressa viisaudessaan sallii sen tapahtua. Ergo: Jumala on olemassa.

Onko totuuden kohtaaminen ja totuudessa eläminen vain turha pakkomielle - suorastaan haitallinen, näännyttävä ja nuoruusvuosia kuluttava prosessi, joka vieraannuttaa muista ihmisistä? Eikö ihmiselle olisi edullisempaa kunnioittaa ympäröivän yhteiskunta arvoja sokeasti, haalia valtaa ja omaisuutta - eläen kaiken aikaa siinä horjumattomassa uskossa, että Jumala on valinnut hänet suosikikseen?

Totuus ei auta pelaamaan shakkia. Totuus vain paljastaa, että laudalla on puunappuloita, jotka todellisuudessa eivät kykene syömään toisiaan. Hevonen ei ole hevonen. Torni ei ole torni.

(Shakissa tarvitaan uskoa. Itse asiassa uskonto ymmärtää tätäkin peliä paljon paremmin kuin ateismi. Kuningatar on kuollut, mutta hän nousee kuolleista. Valkoiset haviävät, mutta hetkessä koko sotilaiden rivistö on suoristettu ja kaikkia on kohdannut ylösnousemus. Lähetti vierii lattialla vain julistaakseen ikuista elämää.)

Totuus on minulle keskeinen ihanne, mutta olen vasta myöhemmällä iällä ymmärtänyt, että se on vain yksi arvo muiden joukossa.

Totuus on unelma, joka muiden unelmien tavoin toteutuu harvoin - ja toteutuessaan harvoin vastaa odotuksia.

Rakastan totuutta ja asetan siihen toivoni, uskon hetkittäin jopa tieteen kaikkivoipuuteen, mutta pappien tavoin myös minun uskoni on alkanut horjua.

Uskoni horjuessa totuus vahvistuu - mutta epäilen sitäkin, pystynkö loppuun asti pitäytymään sen palveluksessa.

Olen nähnyt niin monen luonnontieteilijän ja kiivaan buddhalaisen luovuttavan ja alkavan puhua enkeleistä ja omasta pikku tontista Taivaassa. Ihmisten on niin vaikea kadottaa lähimmäisiään tyhjyydelle. On helpompaa luopua hallinnasta ja antaa kohtalon ja horoskooppien määrätä arkeaan. Miksi tyhlata aikaansa valitsemiseen, kun voi suoraan ostaa sen, mitä mainostettiin televisiossa?

Asiat hoituvat yllättävän hyvin kun vaan alistuu syömään lihaa ja äänestämään Kokoomusta. Syntiä saa taas tehdä ja mässätä mielin määrin, koska on Jeesus omallaan kuolemallaan kuitannut koko seurueen laskun.

Pidän kyllä totuudesta, mutta minusta alkaa tuntua, että sillä ei ole kaikki kunnossa. Totuus on jotenkin ollut niin alakuloinen viime aikoina. Ikään kuin totuus söisi huonosti, nukkuisi huonosti ja kärsisi anemiasta.

Voi olla korkea aika viedä Totuus johonkin laitokseen tai suoraan vajan taakse lopetettavaksi.

Totuus on kuitenkin se - ja sanon tämän ilman mitään epäröintiä - että ihmisten totuus on vain sivuseikka kaiken olevan rinnalla.

Se oleva, johon olemme yhteydessä, koostuu monenlaisista mielikuvista, joita ei ole tarkoitettu tieteellisesti koetettavaksi. Ne on tarkoitettu suuntimiksi ja enintään mielipiteiksi.

Jos minun täytyy asettaa vastakkain käsittämätön, loputtoman monimutkainen ja mystinen todellisuus ja viimeisimmät tieteen saavutukset, valitsen TODELLISEN ennen TOTUUTTA.

Valheet ovat yhtä todellisia kuin totuudetkin. Niillä on todellisia vaikutuksia. Niitä voidaan kuvailla kirjoissa.

Kun elämä esittää meille haasteen ja sanoo "valitse", me saamme tehdä valintamme erilaisten motivoivien ja lohduttavien valheiden joukosta.

Olen valinnut sen valheen, että "totuus yksin riittää" ja aion pitäytyä siinä valheessa. Uskokoon muut enkeleihin, minä uskon tieteeseen, vaikka erehtymättömän tieteellisen auktoriteetin olemassaolosta on yhtä vähän konkreettisia todisteita kuin Loch Nessin hirviöstä.

Minuuden kymmenen kuvajaista

Vuosien varrella olen koonnut tekstikatkelmia sekä hyviä vertauksia, joissa osoitetaan minuutemme näköharhoja. Olen myös kehitellyt lukuisia omia esimerkkejä ja tulkintoja. Nyt julkaisen muutamia vertauksia siinä toivossa, että jatkaisin joskus toiste tätä työtä ja saisin ennen pitkää ajatukseni irti kierrevihkoista ja ulos maailmalle.

Jokainen yritys kuvata tietoisuutemme todellista olemusta on tuomittu epäonnistumaan. Emme voi sanallisesti kyetä ilmaisemaan tyhjentävää kuvausta sisäisestä tai ulkoisesta todellisuudesta. Käsitteet pilkkovat maailmaa osiin ja hyvät lauseet asettavat nuo sirpaleet kohtuullisen tarkasti oikealle paikalleen.

Paraskin lause on silti vain palanen särkyneestä ruukusta, joka ei ole koskaan särkynyt. Todellisuus on liian monimutkainen suoristettavaksi ja liian mittava mitattavaksi. Joudumme turvautumaan vertauskuviin ja yksinkertaistavien selitysten apuun.

Parhaimmillaan sanat voivat kuitenkin horjuttaa meidän kiinteää jalansijaamme rakentamassamme illuusiossa. Silloin todellisuus näyttäytyy hetkellisenä väläyksenä, kuin heilahtavan väliverhon raosta. Tämäkin on vain vertaus, varsin klassinen sellainen.

Todellisuuden näyttäytyminen voi tuntua pelottavalta tai ihanalta. Olen itse kokenut monenlaisia tunnetiloja tuntemattoman todellisuuden äärellä. Meidän ei pitäisi liian hanakasti määritellä myöskään huippukokemustamme, kutsua niitä "moksaksi", "kenshoksi", "satoriksi" tai vastaavaksi. Nämä sanat voivat auttaa meitä löytämään muiden ihmisten laatimia kuvauksia havahtumisestaan, mutta sanat eivät ole asia itse.

Mystiikka herättää uteliaisuutemme, mutta se on myös kauhujen labyrintti. Mystinen kokemus voi hetkeksi avata meille oven lumoavaan puutarhaan, mutta emme ehdi astua sisään. Koko lopun elämäämme me etsimme uutta kohtaamista tuosta ovesta, ja joskus kaikki työ on turhaa.

Mystiikka voi myös hetkessä ajaa koko elämäntarinamme karille. Todellisuuden äärellä kaikki maalliset saavutuksemme voivat kadottaa sädekehänsä. Olemme rikkaita, menestyneitä, päässeet pitkälle elämässä - ja yhdessä kirkkaassa välähdyksessä kaikki arvoesineemme muuttuvat tomuksi.

Useimmat ihmiset karttavat filosofiaa ja mystiikkaa, koska heillä on siihen pitävät syyt. He pelkäävät kadottavansa elämänsä kiinnekohdat ja tulevansa hulluksi.

Profeetat ja gurut sanovat aina, että pelot ovat aiheettomia, mutta se ei ole koko totuus. Monet ovat menettäneet herkän tasapainonsa, vaikka monet ovat myös sellaisen viimein löytäneet.

Minä uskon vahvasti, että kaikella tässä maailmassa on jonkinlainen peruste. Niinpä myös sillä, että useimmat karttavat mystistä totuutta, on syynsä - enkä minä aio optimistisesti luvata kenellekään, että valaistuminen muuttaisi hetkessä heidän elämänsä paremmaksi.

Valaistuminen tapahtuu äkillisesti, mutta siinä on asteita. Koemme äkillisen havahtumisen, mutta vie vuosia ennen kuin pystymme rauhallisesti saavuttamaan tuon tilan ja pysyttelemään siinä. Valaistuminen tekee mahdolliseksi pyhien tekstien syvällisemmän ymmärtämisen ja mahdollistaa asioista keskustelemisen - mutta mystinen kokemus ei hetkessä muuta ketään pyhimykseksi.

Ensimmäiset mystiset kokemukset todistavat, että teksteissä on perää. Sen jälkeen herää uteliaisuus ja halu oppia lisää. Seuraavat äkilliset havahtumiset korjaavat suuntaa ja paljastavat näkymiä todellisuuteen, mutta kokemusten sulatteleminen vie aikaa - niin kuin aikaa vie myös innostuksen hillitseminen ja meditaation sekä muiden metodien harjoittelu.

Äkillinen valaistuminen voi tapahtua kymmeniä kertoja, antaa nykäyksiä kohti oikeaa tai tarjoilla henkisiä korvapuusteja.

En tiedä mikä on korkein ja lopullisin viisauden huippu. Harvoin saan keskustella elävien ihmisten kanssa, jotka kertovat samanlaisista tiloista, vertailla kokemuksia, kielellistää sellaista, mille ei löydy sanoja.

Useimmiten, kun tapaan jooga-opettajia tai meditaatio-mestareita, tajuan hetken kuluttua olevani heitä edellä. (Saatan aavistan sen jo ensi kohtaamisella, mutta vältän tekemästä hätiköityjä johtopäätöksiä.) Yritän silti oppia heiltä jotakin. Olen oppinut paljon kuunnellessani lapsia kaupan kassajonossa ja juoppoa ratikassa. Koiriltakin olen oppinut paljon, sillä kyse on pitkälti omasta avoimmuudesta.

Toisinaan kohtaan ihmisiä, jotka ovat edistyneitä, mutta heidän oivalluksensa ovat käsitelleet hyvin erilaisia persoonallisuuden puolia tai elämänalueita kuin omani. He ovat yhdessä asiassa minua edellä, toisessa minua jäljessä. Nimeäisin useamman nimen, mutta haluan jatkaa kirjoitusta enkä kaivella muististani henkilöitä: Adyashanti, John Lennon...

Kirjoissa ja videoilla tapaan henkilöitä, jotka ovat kiistämättä edenneet minua idemmälle (typo: piti olla pidemmälle). Yksi tällainen henkilö on Krishnamurti, toinen Yrjö Kallinen, kolmas Antony de Mello, neljäs Lama Yeshe - kuolleita kaikki. Heitä kunnioitan suurina mestareina, tosin olen heissäkin huomannut monia inhimillisiä heikkouksia.

Opettajan ja opetusten valinnassa täytyy luottaa omaan intuitioon ja joskus mennä sitä vastaan - käydä aika ajoin myös epämukavuusalueella.

Totesin aiemmin,  että mystiset opetukset eivät yleensä toimi siksi, että ne väittäisivät jotakin jäsennettyä informaatiota tai määrittäisivät hyödyllisen käsitteen. Pikemminkin ne horjuttavat uskoa lapselliseen ja lohduttavaan valheeseen... joihinkin monista.

Oivallusta ei voi tapahtua, jos valhetta ei ole koskaan sisäistetty. (Ateistien on turha jankuttaa kristityille, ettei Taivasta ja Helvettiä ole olemassa, jos Raamattukaan ei sano niistä mitään.)

Mystiset opetukset ovat ristiriitaisia, koska ne toimivat kuin lakaiseva harja: heilahdus oikealle, heilahdus vasemmalle - turhat pölyt pois pääkopasta.

Aloitan minuuden käsitteen esittämällä vertauksen, jossa paljastetaan minuutemme katoamattomuus - ja myöhemmin esitän toisen vertauksen, jossa painotetaan, ettei minuutemme hetkeäkään pysy ennallaan.


Sammumaton liekki joka lepattaa

Aikojen alussa ihmiset eivät osanneet sytyttää tulta. He vain säilyttivät sitä lisäämällä liekkeihin puita.

Salaman sytyttämää tulta ei saanut päästää sammumaan. Liekin kuolema merkitsi pitkää kylmyyttä ja pimeyttä.

Kaikki muuttui, kun ihmiset oppivat kutsumaan tulen esiin hankaamalla puita yhteen tai iskemällä tulusta. Ehkä he käyttivät kiiltävää metalliastiaa kohdistaakseen auringon säteitä kuiviin heiniin. Keinoja on löydetty monia, ja Upanisadit korostavat, että taitoa pidettiin suuressa arvossa. Ylimmät kastit hallitsivat tulenteon salaisuuden ja sillä kyvyllä he hallitsivat muuta kansaa.

Opittuaan tulenteon taidon ihmiset eivät enää tunteneet kauhua, vaikka nuotiossa viimeinen liekki lepatti ja viimeinen hohkava hiili uhkasi kylmetä.

Kaikesta huolimatta nykyihmisen henkinen tila on yhä hyvin samanlainen kuin varhaisilla kivikauden heimoilla. Me pelkäämme sisäisen tulemme sammumista - ja uskomme, että kerran sammuttuaan se ei enää koskaan loista.

Idän arvostetuimmat kirjoitukset opettavat ilosanoman sielumme tilasta. Kieltämällä egon, yksityisen ja erillisen minuutemme, me huomaamme että liekit loistavat kaikkialla, uhmaten kuolemaa.

Kuten tuli on potentiaalisena kuivassa puussa, samoin on tietoisuus potentiaalisena kaikessa elävässä - ja korkeammissa elämänmuodoissa, kuten ihmisissä, norsuissa, apinoissa tai delfiineissä, me löydämme todisteen sen kuolemattomuudesta.

Missä on ihminen, siellä on myös Atman, kokemus minuudesta, maailman todelliseksi todistava tietoisuus, kaikille yhteinen, eikä kenenkään oma.

Vaikka liekki lepattaa ja sammuu kuolemamme hetkellä, se syttyy jälleen elävissä lähimmäisissämme, tulevissa sukupolvissa.

Tämän todisteeksi ei tarvita filosofista todistelua, eikä ylimaallisia ihmeitä. Riittää, että olemme läsnä ja kohtaamme toisemme avoimin aistein.

Huomaamme, että se, minkä määrittelimme leimalla "sinä", onkin sinulle "minä". Rakastamme toista ihmistä kuten itseämme, koska hän on yhtä todellinen ja meidän laillamme kokee maailman todeksi.

Monien muiden mystikoiden tavoin myös Jeesus opetti (mm. Luukas 9: 23):

"Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä..."

Buddhalaiset opettavat, että kyse on virheellisestä samaistumisesta egoon tai ajatuksiin. Samaistummeko me nimeen, joka meille on annettu? Samaistummeko me näihin kasvoihin, tämän elämän saavutuksiin? Samaistummeko me tunteisiin tai korkeimpiin arvoihimme?

Kaikki edellä mainittu on suhteellista ja katoavaista - ja silti kaikki se syntyy uudelleen siellä missä syntyy ihminen. Samaistummeko me sitten ihmisyyteen? Samaistummeko me tietoisuuteen, jolla ei ole yksilöllisiä piirteitä? Samaistummeko me mieleen, jossa alati vaihtuvat ajatukset liikkuvat?

Ei ole yhtä oikeaa vastausta. Meillä on taipumus samaistua mihin milloinkin. Kun kannustamme urheilujoukkuetta, me samaistumme kansakuntaan tai tiimiin. Kun pelaamme tietokonepeliä tai katsomme elokuvaa, me hetkeksi samaistumme sen päähenkilöön.

Ihminen on kykenevä samaistumaan hyvin moniin eri asioihin, mutta jos hän kuoleman hetkellä samaistuu vain ja ainoastaan itseensä, hän ei saavuta sillä mitään, enintään pahan olon ja kauhua.

Kykenemme suuriin tekoihin, jos hallitsemme katsantokantamme laajuuden ja osaamme kohdistaa fokuksemme oleelliseen. Me olemme suurempia, jos samaistumme perheeseen, kansaan tai kaikkeen elävään - ja myös meidän tekomme ovat sitä kautta suurempia. (Samaistumisen takana ei ole erillistä ja pysyvää samaistujaa, mutta samaistumisen ilmiö on silti toistuva ja tosi.)

Jos kaiken aikaa pyrimme samaistumaan vain kuolemattomaan elämän henkeen tai universumiin, yhteen jakamattomaan Jumalaan, Brahmaniin ja absoluuttiin, voimme kokea lohtua ja saada oivalluksia, mutta emme silläkään keinoin saavuta rauhaa maailmaan. Ajatuksissamme olemme liian suuria välittääksemme yksityiskohdista. Alamme haaveilla ja muutumme suuripiirteisiksi. Kadotamme terveen kunnianhimomme ja halumme vaikuttaa asioihin ruohonjuuritasolla.

Alkuinnostuksensa jälkeen Buddha opetti, ettei Nirvana, eli kaikesta luopumisen tila ole kaiken loppu ja korkein päämäärä. Meidän on hallittava samaistumisen kykymme siten, että kykenemme samaistumaan pienimpään olioon ja kohdistamaan myötätuntomme kaikkeen kärsivään ja katoavaiseen.

Minuutemme laajentaminen kosmisiin mittasuhteisiin on vain yksi turvallisuudenkaipuun ja inhimillisen turhamaisuuden ilmentymä. Valaistumisen hetkellä me ymmärrämme olevamme jakamattomia ja katoamattomia, mutta ymmärrämme myös, ettemme voi paeta omaa pienuuttamme.


PS. Tarkoitukseni on siis jatkaa minäharhan erittelemistä muiden näkökulmien ja vertausten avulla. Minuuden illuusiota käsittelen myöhemmin ainakin erillisyyden, ristiriidattomuuden, pysyvyyden ja defenssien kautta. Minuudessa ei ole kyse vain samaistumisen kohteesta tai kuolemanpelosta. Minuus on monilla tavoin kytkeytynyt elämäämme ja syyt ovat myös positiiviset. Minuus ei ole vain virhe, joka täytyy kytkeä pois. Terve elämä edellyttää myös minuuden vahvistamista ja oman identiteetin rakentamista. Minuutta rakentava psykologia on yhtä tärkeää kuin egoa murentava mystiikka.

Ahvenlampi Gita, osa 2

6. Ahvenlammen rannalla listasin kaikki itselleni rakkaat asiat, asiat joita itsessäni rakastan.

Olihan niitä, ei liikaa, mutta mukava määrä kumminkin.

Mietin selviäisikö niistä mikään kuolemalta. Yksi toisensa jälkeen luovutin ne tyhjyydelle, kunnes minusta ei ollut mitään jäljellä.

Oli vain sana "minä". Köyhä, tiedoton ja taidoton.

Ei lyhyt, ei pitkä. Ei komea, ei edes ruma. Minä vain, ilman mitään omaisuutta tai ominaisuutta.

Mitä minä sellaisella minällä tekisin? Ja niin minä päästin irti minästänikin. (Oli korkea aika, olisin luopunut siitä ensin, niin ei olisi tarvinnut nähdä kaikkea muuta vaivaa!)


7. Höpöpuhetta. Kuka minä olen lahjoittamaan pois minää, kun ei minulla sellaista alun alkaen ollutkaan.

Pelkkä sana vain, tyhjä käsite, monenlaisella rihkamalla kuormitettu valhe.

On aika lopettaa hourailu ja lähteä uimaan.


8. Olen kuolematon ja syntymätön ja palan halusta kertoa, mitä Ahvenlampi merkitsee minulle.


9. Aloitan Timanttisutrasta. En tunne ylpeyttä siitä, että olen sen kirjoittanut, tunnen vain suurta iloa sen tähden, että olen saanut sen jälleen löytää ja lukea.

Monesti avaan kirjan ja luen lyhyen katkelman, vain muistuttaakseni itselleni, että se on totta, että joku on todellakin voinut päästä niin lähelle ja aistia syvässä keskittyneisyydessä kaiken sen, josta itse sain vain välähdyksen; kertoa vakaasti ja selkeästi siitä, mistä itse olen vain epäröiden mumissut.

Luen jos päivä on sopiva uimiselle. Joskus luen myös Walt Whitmanin dharmaa, joskus japanilaisia haikuja.

Luettuani kohdan, joka saa sydämeni laulamaan onnesta, lasken kirjan ja kävelen rannalle.

Laskeudun veteen ja annan aaltojen kuljettaa minätöntä miestä, minua.


10. Luettuani ensi kertaa Upanisadeja ja Timanttisutraa muistin menneet elämäni.

Ahvenlammen rannalla muistan kaikki nykyiset elämäni. Kohtaan ihmisiä ja eläimiä ja ajattelen: Kas, siinä minä olen.


11. Ahvenlammen rannalla minun on helpompi päästää irti itsestäni ja löytää itseni.

Sisäinen rauha ei ole vain sisäinen kysymys. Ahvenlammen vihreä viileys tekee melkein kenestä hyvänsä Buddhan, myös tällaisesta puolivalaistusta karjalaispojasta.

Ahvenlampi Gita, osa 1

1. Tiedä, että minä, joka kirjoitan nämä sanat, olen sinä.

Meissä molemmissa elää sama tietoisuus, jolla ei ole nimeä tai kasvoja.

Kun sinä maistat makean tai karvaan, se olen minä joka maistan makean tai karvaan.

Sinä sanot sitä herkulliseksi tai inhottavaksi - mustikaksi tai mansikaksi - mutta mitä väliä sillä on, mikä maku hetkellisesti suussasi häilyy - maistaja on sama, se joka maistaa, olen minä.

Avaa suusi ja sano: "Minä se olen!" Siinä sinulle todistus.


2. Tämä on kertomus valaistumisesta kylmässä pohjolan maassa.

Myös tähän maahan saapuivat kirjoitukset buddhalaisilta mestareilta. Ne oli kirjoitettu tuhansien vuosien aikana. Niitä käännettiin yli sadan vuoden aikana. Jokainen kirjoittaja olin minä.

Jokainen kääntäjä olin minä.

Ja minä joka luin en tuntenut ainuttakaan heistä, mutta lukiessa muistin itseni.

Havahduin paperista ja näin ympärilläni maailman. Tiesin siinä hetkessä, että kaikki on todellista, tunsin todellisuuden koskettavan minua tuossa hetkessä.

Todellisuus oli aina ollut totta, mutta en ollut itse läsnä.


3. En miettinyt lukemaani. En miettinyt kuka olen tai miksi olen, Minä vain olin läsnä ja aistin.

Tuon kokemuksen ihmeellisyys sai minut uskomaan kirjoitusten voimaan. Siinä hetkessä päätin olla läsnä, lukea ja harjoitella.

Halusin kyetä omasta tahdostani vastaanottamaan sen kaiken mikä on, puhtaasti. Ymmärsin, että kyse oli omasta asenteestani.

Maailma oli ollut siinä kaiken aikaa, mutta 20 vuoteen en ollut pysähtynyt katsomaan.

Ja nyt kun katsoin, kaikista pienistä raoista tihkui valoa.


4. Lukemissani teksteissä oli väkevää voimaa. Olin ollut väkevä kirjoittaessani niitä - tai vähentänyt itseni, antanut tekstien kirjoittaa itsensä.

Minä olin ollut suuri nöyryydessä, sinä olit ollut.

Halusin muistaa. Halusin tulla jälleen yhtä taitavaksi katsomisessa ja olemisessa.

Luin kaiken. Harjoittelin olemista. Istuin ja harjoittelin. Kävelin ja harjoittelin.

Lopulta ymmärsin, että nyt riittää. Enää minun ei pidä miettiä menneitä. Tästä eteen päin minä vain olen.

Kirjoitan, olen onnellinen. En välitä siitä, lukeeko kukaan.


5. Minä kuolen tuhannesti ja aina tulee se päivä, jolloin minä muistan.

Minä katson sinun silmiisi ja muistan, että tässä me olemme, elossa. Nyt. Taas. Aina.

Me elämme, me kuolleet ja kuoleman voittaneet.

Tiedä, että sinä, joka luet nämä sanat, olet itse itsellesi minä.

Se olkoon alustavaksi todisteeksi ylösnousemuksesta.

Flow on pahasta

Kuljin tänään yli lumisen niityn. Keskellä niittyä ajatukseni saapuivat risteyskohtaan. Päätin olla valitsematta kumpaakaan tietä ja vain olla.

Se oli viisas valinta. Joka kuukausi, joka viikko täytyisi harjoittaa sellaista meditaatiota. Kieltäytyä olemasta ajatustensa vietävänä.

Jatkoin kävelyä, mutta olin niityllä. On eri asia sijaita niityllä tai kaupungissa.

Joskus mieli eivät rekisteröi, että se on eri asia. Mutta jos niityn poikki kulkee riittävän usein, käy ennen pitkää niin, että niitty ottaa valtoihinsa.

Tässä suhteessa niityssä ja merenrannassa on jotain samaa. Ne kumpikin osaavat tunnistaa ihmisen kiireen ja tulla väliin. Ne suorittavat intervention, kuten alkoholistien läheisistä sanotaan.

Niitty sanoi minulle: jumalauta jätkä, nyt relaa!

Kiitos, niitty. Oli korkea aika, että joku sen sanoi.

Niityllä oli muutakin kerrotavaa. Se oli huolissaan siitä, että ihannoin flow-kokemusta. Niityn mukaan se ei ole ollenkaan niin hyvä juttu kuin luulen.

Moderni yhteiskunta pitää meitä jatkuvassa pelossa. Siinä se on hyvä. Joka päivä on mietittävä, kuinka lähestyvä katastrofi estetään.

En puhu nyt ympäristökatastrofien tiedostamisesta vaan siitä, että saisi maksettua vuokran, kännykkälaskut, opintolainan korot ja muut vastaavat. Maailmanloppu on pientä verrattuna siihen stressiin, jonka arkiset huolemme aiheuttavat.

Moderni yhteiskunta on kerrassaan taitava keksimään huolia. Pieni ahdistus pitää meidän mielemme skarppina. Olemme tehokkaita, aikaansaavia, hyödyllisiä.

Mitä useimmin me olemme flow-tilassa, sen huonommin me tämän tiedostamme. Flow on passiivista myöntymistä tehokkuuden välttämättömyydelle. Nautimme flow:sta, koska silloin tiedämme olevamme turvassa laiskottelusyytöksiltä.

Aherramme kuten kuuluu. Kukaan ei tule syyllistämään meitä siitä, että teemme työtä innokkaan ja hiki selkäpiitä valuen.

Flow on merkki siitä, että olemme vuosia ja vuosia pinnistelleet oppiaksemme jonkin taidon ja nyt me sen osaamme. Vihdoinkin meistä on tullut tehokkaita. Olemme elementissämme.

Se elementti kaiketi sijaitsee jossakin kohtaa massiivisen elementtitehtaan linjastoa. Meidän flow-kokemustamme ei tahdota häiritä, niin kuin ei häiritä konetta, joka keittää kahvia.

Kuka sellaisen koneen kanssa edes haluaisi keskustella?

On mahdotonta olla samaan aikaan flow-tilassa ja niityllä. Niitty ei ole mielentila, jonka voisi venyttää keskittyneeksi pisteeksi.

Niitty on geometriaa, flow puolestaan aritmetiikkaa, peräkkäisiä lukuja kauniissa sarjassa, peräkkäisiä toimintoja, jotka sujuvat automaatiolla.

Jos niityn laitaan saapuun flow-tilassa, päätyy niityn toiselle laidalle, edes huomaamatta, että siinä välissä tuli käyneeksi niityllä.

Niitty ei osallistu yhteiskuntamme tuottavuuteen. Siksi yhteiskunta ei huomioi niittyä. Sen velvollisuus on olla passiivisesti kesannolla, eikä häiritä meidän tärkeää flow-tilaamme.

Lapset rakastavat niittyjä. He haluavar eksyä korkeaan ruohoon.

Aikuinen miettii ruohon leikkaamista tai murehtii punkkeja, jos sitäkään. Hän ei juuri niityistä välitä.

Kun lapsi saapuu aikuisen luo ja nykyy tätä hihasta, aikuinen ei vastaa. Lapsi näkee aikuisen läsittuneesta katseesta, että tämä tekee päässään tärkeitä aikuisen juttuja, laskee yhteen tuloja ja menoja.

Aikuisella ei kerta kaikkiaan ole aikaa norkoilla jossain niityllä, jossa vaanivat punkit, käärmeet, joutilaisuus sekä ruohon hidas kasvu.

Talvella, kun niitty on luminen ja turvallinen, sen läpi voi oikaista.

Silloin niitty saa tilaisuutensa iskeä. Se iskee kuin käärme. Kapeaksi keilaksi fokusoitunut mieli avautuu huutoon. Siinä huudossa viuhahtavat tähtikuviot ja maailman kaikki touhukkaat olennot.

Jonkin pienen, mutta tärkeältä vaikuttaneen asian tilalla tuoksuu avaruus. Niityn laidat pakenevat äärettömyyteen.

Flow kokee tappion, ja mieli on kesannolla.

Yksi, kaksi, kolme

Buddha, dharma, sangha...

vai toivo, usko, rakkaus...

vai työttömyys, päihteet, yksinäisyys...

Uskonnot ovat aina kaksi juttua samaan muotoon naamioituneina. Ne ovat pyrkimystä lähestyä todellisuutta ja paeta sitä. Niin kuin lapsi ottaa uteliasta etäisyyttä äitinsä turvasta ja sitten juoksee takaisin syliin saatuaan pari kolhua.

Pahimmat pelkomme vastaavat maailman pahimpia vaaroja. Ihminen on siinä suhteessa aina suhteellisen tervejärkinen. Yksinäisyys on epätoivottua, koska se on vakava uhka.

Rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen; ystävyys, liittolaisuus, sukulaisuus, yhteisöllisyys ja avioliitto. Toiset ihmiset muodostavat perimmäisen turvaverkon. Kokemus rakkaudesta antaa meille rohkeutta ja energiaa. Toivoa on. Maailma näyttää valoisammalta. Rakkauden puuttuminen tekee vaikeaksi jopa muiden silmissä näyttäytymisen. Itsensä tunteminen hyväksytyksi on terveyden lähtökohta.

Yhteisöllisyys ei kuitenkaan määritä vain meidän suhdettamme omaan itseemme. Yhteisöllinen narratiivi määrittää myös sitä, millä tavoin me kohtaamme todellisuuden.

Rakkaus muodostaa mielekkään yhteisön perustan ja yhteisö luo perustan mielekkäälle totuudelle. Jos me takerrumme liian voimakkaasti objektiiviseen totuuteen, voimme eristää itsemme muista ihmisistä. Yhteisöllinen totuus on aina sidoksissa pikemminkin tarinoihin ja ihanteisiin kuin faktoihin. Faktat toisinaan tarkistetaan, mutta tarinat ovat läsnä kaiken aikaa.

Aamusta iltaan me hahmotamme maailmaamme tavoitteiden, haasteiden, ongelmien ja onnistumisten kautta. Ne eivät ole faktoja vaan draamaa. Siksi humanismi on minulle ollut aina tärkeämpi tutkimuskohde kuin luonnontieteet. Humanismi ainakin teoriassa voi lähestyä todellisinta inhimillistä todellisuuttamme - tarinoita, kulttuurimme ja oman elämämme jatkuvaa urheiluselostusta.

Historiasta sanotaan, että se on voittajien historiaa. Lisäksi se on voittojen ja tappioiden historiaa. Puhutaan "käänteistä". Ovatko käänteet luonnontieteellisiä objekteja, jotka voi asettaa lasivitriiniin? Eivät tietenkään ole. Ne ovat aina käänteitä tietyn tarinan kulussa.

Buddhalaisuuden sisällä sanalle dharma on annettu lukuisia eri merkityksiä. Sen voi ajatella tarkoittavan perimmäistä todellisuutta tai opetuksia, jotka johdattavat meidät perimmäisen todellisuuden äärelle.

Tärkein työkalu on meditaatio. Meditaation tarkoitus on pysäyttää päämme sisäinen, lakkaamaton tarinankerronta. Kun emme tarkastele maailmaa "draaman käänteiden" kautta, näemme mitä tapahtuu todella. Tuoli ei ole enää tarina istumisesta, vaan tietty muovinen tai puinen esine. Kun sanon "puinen", en tarkoita että se olisi tarina ekologisuudesta, metsien hyödyntämisestä tai mistään sellaisesta. On vain vaikea sanoa "tuoli" ilman että samalla kertoisimme tarinaa.

Siksi meditaatio.

Ja miksi sitten meditoida? Kyse on tietenkin siitä, että meditaatio on tärkeä käänne siinä laajemmassa tarinassa, jonka nimi on "valaistuminen". Tarinoita, tarinoita, tarinoita... Jatkuvaa viestiä toivorikkaista teoista: lankeamisesta, läpimurroista, saavutuksista.

Buddhalaisuuden ja kristinuskon voi nähdä edustavan samaa inhimillistä pyrkimystä. Kummassakin halutaan elää elämä läpi sellaisella tavalla, että tarinan voi sanoa olleen onnellinen. Siitähän on kyse, totta kai.

Ensin on löydettävä yhteisö ja saatava rakkautta - muutenhan tarinaa ei voi kertoa: ei ole ketään, jonka kanssa oman elämänsä tarinan voisi toteuttaa.

Dharma ja usko - ne antavat tarinalle puitteet ja päämäärän. Mikä on mahdollista? Mikä on toivottua? Kuinka me saavutamme parhaan mahdollisen lopputuloksen, taivaspaikan tai valaistumisen.

Kummassakin leirissä on myös mystikkoja. Mystikot ovat aina samaa mieltä: lopettakaa etsiminen. Lopettakaa tarinan kertominen. Katsokaa todellisuutta. Toisille todellisuus on Jumala, toisille Brahman, Dharma, Nirvana, Tyhjyys... aina jonkinlainen lopullinen pysähtyminen.

Kerromme tarinaa, jotta pääisimme kaikkien tarinoiden onnelliseen lopputulemaan - jotta tarinan kertominen päättyisi.

Valaistua voi tietenkin kahdella tapaa - ja silti ihmiset lähes aina tavoittelevat sitä kolmatta tapaa, joka ei ole mahdollinen.

Ensimmäinen tapa valaistua kuulosta yksinkertaiselta, mutta on kaikkein vaikein, koska se pakottaa meidät jotenkin mullistamaan oman luontomme. Lopetamme epämukavien ja absurdien tarinoiden kertomisen. Päästämme irti draamasta ja hyväksymme todellisuuden. Kuka päästää irti? Mistä todellisuudesta? En tiedä. Olen yrittänyt valita toisin.

Toinen tapa on se, että me jatkamme tarinoiden kertomista, koska mitä pahaa siinä on? Jos elävä olento ei olisi kertomassa itselleen tarunoita, maailmassa olisi vain möhkäleitä, ilman suunnitelmia. Tarinat ovat liioittelua ja kusetusta, mutta silti ne lisäävät todellisuuden lajirikkautta. Mitä sitten, vaikka Jeesus ja Buddha olisivat vain paisuteltuja legendoja? Relax. If you do't like it, tell yourself a better story.

Kolmas tapa valaistua tarkoittaa sitä, että me kuljemme monien haasteiden kautta kohti maalia, hivuttaudumme yhä lähemmäs täydellisyyttä, kehitymme, jalostumme, saavutamme yli-inhimillisen tilan ja oivallamme jotakin mikä tekee meistä rajattoman viisaita ja kuolemattomia. Ponnistelemme, puristamme, uutterasti taistelemme lähemmäs ja lähemmäs...lopullista voittoa!

Kolmatta tapaa ei ole. Se on vain tarina. Tarinoille voi nauraa tai niiden kanssa voi nauraa. Buddha nauroi ehkä kummastakin syystä yhtä aikaa, mutta ei kolmannesta.

Kolmas tie ei naura, eikä naurata.