"Aina kun ajattelen sitä, että äitini, siskoni lapsineen, isäni ja minä olemme vain illuusiota, niin minua alkaa itkettää ja pelottaa.
En kestä ajatusta siitä, että kaikki on vain yhtä ja että 'minuus' on vain harhaa.
Haluan tehdä itsemurhan, sillä en kestä enää tätä ajatusta.
En aio vahingoittaa itseäni, mutta olen sekoamisen partaalla.
En ole pelännyt näin paljon koskaan."
Linkki:
Suomi24: Valaistuminen pelottaa
Keskustelussa on myös muita kiinnostavia kommentteja, mutta varsinainen helmi on tämä alkuperäinen tunnustus. Kyse on tyypillisestä, mutta niin monimutkaisesta kömmähdyksestä, ettei sitä oikeastaan voi sanallisesti edes oikaista. Sitä voi vain rakastaa.
Aluksi haluan keskittyä enemmänkin itse tunnetilaan. Pelko on keskeinen motivaatiotekijä henkisyydessä sekä puolesta että vastaan. Pelko voi monissa muodoissaan johdattaa ihmisen syvemmälle buddhalaisuuden ytimeen tai loitontaa siitä.
Moni esimerkiksi saattaa etsiä itämaisista uskonnoista vastauksia, koska pelkää, että elämä jää jotenkin kokematta, jos ei tavoittele korkeampaa totuutta ja avaa sydäntään kotoista kristillisyyttä avarammalle todellisuudelle - mitä hyvänsä se sitten onkaan. Sopiva säikähdys voi sysätä ihmisen liikkeelle tai sulkea ovia.
Muistan vuosien varrella naureskelleeni monenlaisille peloille: teininä pelkäsin valaistuvani, koska sen jälkeen en ehkä haluaisi enää juoda viinaa ja sekoilla. Minusta tulisi hillitty ja tylsä. Kyse oli tietenkin filosofisesta opiskelijahuumorista, mutta tuntuuhan se kammottavalta, jos meditaation seurauksena muuttuisi liian varhain vakavaksi tai vähemmän mediaseksikkääksi. Valaistuttuaan pukeutuisi kaapuihin ja söisi vain terveellistä ruokaa. Jos kaunis nainen flirttailisi, pidättäytyisi edes ajattelemasta mitään härskiä. Voi hitto mikä luuseri!
Kuka haluaisi ennemmin valaistua, jos vaihtoehtona olisi esimerkiksi tulla rokkitähdeksi? Ja kyllä kai rokkitähdeksi helpommin yltää kuin uudeksi Buddhaksi? Valinta on siis helppo.
Onneksi ikätoverini Markus Uku Laitinen on jo ehättänyt todistamaan, että buddhalaisuuden voi yhdistää punk-asenteeseen. Rokkitähteily on ehkä muutenkin enemmän hänen juttunsa.
Minuuden tutkiskelu on yksi keskeisistä budhalaisuuden pyrkimyksistä - en sano että tärkein, vaikka joskus olen niinkin ajatellut - nykyään en usko, että mikään yksinään olisi tärkeintä.
Minäharhasta vapautuminen (anatta/an-atman) ei ole yksin lopullinen päämäärä, eikä se ratkaise kaikkea lopullisesti. Moni asia kuitenkin muuttuu, kun asteittain alkaa hiffata mitä kaikkea valheellista omaan minäkokemukseemme yhdistyy. Ja voi sitä huiputuksen paljoutta. Meditaatiossa ei voi olla huomammatta sitä kuinka inhimillinen tietoisuutemme hyörii ja kieltäytyy helposta yhteistyöstä. Oli puhe sitten "minuudesta", "egosta", "mielestä", "ajatuksista" tai mistä vaan mitä päässä liikkuu, aihe on vaikea sekä teoreettisesti että empiirisesti.
On vaikea puhua täsmällisesti ja tarkasti siitä vastustuksesta, minkä kohtaa kun yrittää rauhoittaa ajatuksensa. Löydöksistä yhtä lailla. Vaikeaa on olla puhumatta - ja kaikkein vaikeinta on olla edes käsitteellisesti luokittelematta saavutuksiaan, antaa vain asioiden tapahtua, tarkkailla ja olla läsnä sen ilmiön äärellä mikä on tai ei ole minä.
Minuus tuntuu vaikealta kohteelta, koska se on sitä. Se on vaikea useammalla kuin yhdellä tapaa. Se on vaikea esimerkiksi siksi, että se liittyy lähes kaikkeen mitä me tiedämme ja tunnemme. Kaikki on suhteutettuna siihen oletukseen, että minä-jotakin. Ystävät ovat minun ystäviäni, viholliset minun vihollisiani. Kummastakin katoaa tärkein merkitys, jos minä on jotakin muuta - jos se on esimerkiksi me-kaikki tai ei-mitään.
Minuus on vaikea kohde, koska evoluutio ei ole varustanut meitä minuutta kohti kääntyvillä aisteilla. Meidän silmämme, korvamme ja kätemme eivät tavoita minuutta. (On kyseenalaista puhua edes introspektiosta tässä yhteydessä.)
Päin vastoin minuutemme on psykologisten defenssien suojissa. Se on vaikeasti tavoitettavissa kokemuksella tai käsitteillä, ehkä siksi että emme syyttä suotta hämmentyisi. Minuus on myös osa sosiaalista peliä, joka tekee yhteistoiminnasta mutkatonta. Yhteiskuntamme perustuvat pitkälti siihen, että kunkin yksityistä erillisyyttä vaalitaan ja kunnioitetaan. Kukaan ulkopuolinen ei myöskään saa uhitella sisäistä minuuttamme, vaan se täytyy saada tehdä vapaaehtoisesti.
On väärin sanoa, että minä on - tai että sitä ei ole, koska loogiset ja kognitiiviset käsitteemme "se", "kyllä" ja "ei" soveltuvat ulkopuolisen maailman erittelyyn. Minä ei ole avaruudellinen olento samassa merkityksessä. Ainakaan sitä se ei ole, enkä nyt väitä että olisi mitään muutakaan - paitsi ehkä kiivaan väittelyn kohde, mutta sekin saattaa johtua vain kielemme harhaanjohtavista rajoitteista.
Tärkeintä on tietää, että minuuden uudenlainen oivaltaminen ei tarkoita tiettyjen ennakoitujen seurausten toteutumista. Vaikka nykyinen minäkäsitys paljastuisi harhaiseksi, siitä ei seuraa että itsemurha tai itsensä vahingoittaminen tulisivat yhtään sen aiheellisemmiksi. Ahdistus liittyy yhteyteen, joka on kuviteltu: A = minuus, B = elämän mielekkyys. Ei A, joten myös ei B. Mitään tällaista yhteyttä ei ole. Onnellisuutemme ei ole riippuvainen siitä, että takerrumme valheelliseen käsitykseen minuudesta.
Jos "minuus on harhaa" herättää pelkoa, se voi johtua myös siitä, että ymmärtää väärin mitä "harhalla" tarkoitetaan. (En takerru nyt siihen, koska hindulaisuus jumiutui aikoinaan vuosituhanneksi kiistaan siitä, millä tavalla maailmamme on illuusiota. Vasta Adi Shankara sanoi, että eikös jo olisi aika keskustella jostain muusta´? Sitten kiisteltiin tuhat vuotta hänestä.)
Buddha ei valaistuttuaan hypännyt auton alle, joten ei kenelläkään muilla ole sen suurempaa vaaraa tulla hulluksi. Hulluksi tulemisen pelko voi olla kohtalaisen yleistä, mutta "minuus" ei ole niin nopeasti pois päältä ymmärrettävä asia, että sen voisi tuosta vain huomata kauheaksi kohtaloksi ja napsahtaa. Ongelman on aiheuttanut jokin muu ajatus, joka vain teeskentelee olevansa minuuden paljastumista harhaksi.
Jos "ei-minuutta" näyttäytyy pelottavana, kyse on muusta kuin "ei-minuudesta". Se voi olla pikemminkin "ei-biletystä", "ei-ystäviä", "ei-onnellisuutta", mutta "ei-minuus" ei ole millään tavoin sidottu näihin.
Jos oma minuus tuntuu itselle tärkeältä ominaisuudelta tai omaisuudelta, kannattaa tutkailla mihin kaikkeen sen on lujalla kettingillä mielessään kiinnittänyt. Onnellisuutta ei tarvitse heittää minuuden kanssa kaivoon, jos ensin irroittaa munalukon, jolla ne on peloissaan ripustanut yhteen.
PS. Anteeksi siitä, että olen käyttänyt länsimaisia käsitteitä kuten evoluutio tai defenssi, mutta ne ovat itselleni ihan perussanastoa, enkä näe että olisivat ristiriidassa buddhalaisuuden perusopetusten kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti