Tietoisuudesta puhuminen ja tutkimus

Mielenfilosofian ja aivotutkijoiden spekulaation lukeminen on aina yhtä masentavaa. On ahdistavaa kuinka alkeelliselta kaikki tutkimus länsimainen tuntuu itämaisen filosofian rinnalla.

Hyvin pienellä perehtymisellä akateemiset tutkijat voisivat ohittaa monia amatöörimäisiä kömmähdyksiä ja saavuttaa paljon edistyneemmän lähtöpisteen tutkimuksilleen.

Tietoisuudesta ei osata puhua täsmällisesti ja hienosyisesti, vaikka ilmiö kräkättiin jo yli 2000 vuotta sitten erään Gautaman iltapuhteena. Kaikki tieteelliset jutut joita olen aiheesta lukenut menevät vikaan jo käsitteellisessä erottelussa. Ei tiedetä mitä ollaan edes etsimässä kun tajunta, mieli, tietoisuus, minuus ja muut ovat vain synonyymejä toisilleen.

Filosofit ja aivotutkijat eivät tässä suhteessa eroa: Se mitä jahdataan on lopulta vain käsitteellisen sekasotkun tuottama illuusio.

Mikä sitten olisi se kakkospesä, jolle voitaisiin edetä, kun buddhalaisuuden traditioon suhtauduttaisiin vakavasti? Miten mielen salaisuuksia tutkiva tiede etenisi lähtöruudustaan?

Minuuden ilmiö ei ole aito kokemus, vaan postulaatti tai presuppositio

Ensimmäinen seikka, joka jokaisen mielen filosofiaa harrastavan tutkijan tai filosofin tulisi kohdata on se, että Descartes oli väärässä. Me emme koe olemassaoloa ja minuutta kokemuksellisesti, koska me emme pysähdy ja hiljenny kokemaan sitä.

Kokemisen sijaan me suhtaudumme sisäisiin kokemuksiimme itsestäänselvyyksinä. Jos me tutkisimme ja lähestyisimme ja makustelisimme ja tunnustelisimme ja aistisimme omaa minuuttamme monilta puolin, me tällöin harjoittaisimme meditaatiota, ja sitä eivät länsimaiset akateemiset tutkijat näytä lainkaan tehneen - niin paljon kuin Descartesin kirjoitusten otsikkona olikin "Mediationes de prima...".

Tämän huomaa jo siitä, miten kevyesti ja vähätellen filosofit suhtautuvat minuuteen ilmiönä. He eivät koskaan puhu siitä, miten minuus kiemurtelee ja pakenee otetta. Sen he huomaisivat heti, jos vain istuisivat alas, sulkisivat silmänsä ja alkaisivat tyhjentää mieltään häiriötekijöistä saadakseen huomionsa kohteeksi mielen itsensä, kaikessa sellaisuudessaan.

Jos he olisivat yrittäneet, he tietäisivät miten vaikeaa se on. Tämän yksinkertaisen empiirisen kokeen tekeminen ei ole haastavaa. Meditaation vaikeuden huomaa jo alkeiskurssilla. Sen vaikeus tulee harjoituksen edetessä aina vain selkeämmäksi, ja vuosia meditoinut henkilö suhtautuu minuuden, mielen, tietoisuuden, tajunnan, muistikuvien, aistumusten tai muiden ilmiöiden tarkkailemiseen äärimmäisellä kunnioituksella.

Länsimaiset tutkijat sen sijaan vain toteavat: "Mehän kaikki jo lähtökohtaisesti jo tiedämme, mitä minuus on, mutta miten se syntyy?"

Me emme todellakaan lähtökohtaisesti tiedä mitä minuus on. Emme alkuunsakaan. Päin vastoin meidän tulisi pois'oppia ne harhaanjohtavat varmuudet, joita minuuteemme on synnynnäisen kompetenssin ja kielen sisäistämisen ja varhaiskasvatuksen myötä istutettu.

Länsimaisen tutkijan naurettavuus on kenen tahansa meditaatiota harrastaneen ihmisen silmissä kutakuinkin samaa luokkaa kuin lapsen, joka silmät kirkkaana sanoo: "Meressä asuu esimerkiksi ahvenia ja valaita. Jos ahven syö paljon niin siitä tulee isona valas."

On selvää, ettei lapsi ole kenties edes nähnyt merta, saati sitten valasta.

Ja kuitenkin monet aivotutkijat ja mielenfilosofit saavat oppituolin ja huippurahoitusta, jotta voivat järjestää kursseja useissa yliopistoissa ja suoltaa suustaan samanlaista puppua: "Mehän tiedämme heti kaiken tietoisuudesta, koska olemme sen asukkaita ja kaikki on automaattisesti meille selvää, mutta miten tämä minuus oikeus syntyy?"

Jos nyt kumminkin lähdettäisiin siitä, että ne emme lähtökohtaisesti tiedä omasta tietoisuudestamme yhtään mitään, vaan aivomme ovat ad hoc -postulaateillaan huijanneet meidät liiallisen varmuuden tilaan, jossa meille ei synny tarvetta epäillä sitä, että me emme tietäisi heti aivan kaikkea.

Minuus suojelee itseään analyysiltä tarjoamalla meille lähtökohtaisia skeemoja, jotka eivät perustu tarkkaavaiseen empiiriseen analyysiin, vaan ne on postuloitu ikään kuin presupposioina. Me oletamme, että asia on meille tuttu, mutta virhe on samanlainen kuin jos olettaisimme, että me tunnemme auton kaikki mekanismit, koska osaamme ohjata sitä.

Tiedon puute paljastuu vasta kun jotain menee pieleen ja avaamme konepellin. Edessämme on selkeyden sijaan mystinen läjä putkiä ja johtoja ja kammioita.

Mielen filosofin tulisi aivan ensiksi istua alas, avata mielensa sisiset pellit ja katsella ympärilleen. Ei paljoa vaadi, että me huomaamme miten herkkäuskoisia me olemme olleet. Meidän tietoisuutemme on huijannut meidät luulemaan, että meidät on perehdytetty.

Ja me emme tiedä mitään. Tältä pohjalta me voimme oppia aivan valtavasti. Meditaatio ei ole vaikeaa, vaikka se tarjoaa loputtomasti haasteita. Meditaation tulokset olisi myös helppo yhdistää tieteelliseen tutkimukseen, mutta asia ei edisty.

Tietoisuutemme on liian taitava huijaamaan meitä oletetulla varmuudella. Sen taitavuudelle on syynsä, ja niistä on helppo puhua, mutta puhe on turhaa, jos kukaan ei kuuntele.

Kuuntelijoita ei ole, koska tietoisuutemme postulaatit ovat niin viekoittelevia. Totta kai me tiedämme heti kaiken. Sehän on aivan mahtava lähtökohta etenkin juuri tieteelle.

Tietoisuuden suojamekanismien tuolla puolen

Tietoisuutemme postuloima, kokemusperäiseksi olettamamme näennäistieto ohjaa tutkijat puhumaan mielestä maailmaan heitettynä erillisenä oliona. Mieli on kuitenkin ennen kaikkea persoonapronominien peliä, jossa teot asettuvat sosiaalisiin suhteisiin. Ihmisen minuus on käsitteellisesti rakennettu istumaan erilaisiin positioihin ja kollektiiveihin.

Me pidämme Julius Ceasaria jotenkin hulluna, kun hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa kirjoittamissaan elämäkertateoksissa. Hän ei käyttäydy niin kuin tavallinen terve ihminen käyttäytyisi, mutta juuri tällaisissa asioissa me havaitsemme postulaattien voiman. Me oletamme, että "minä" olisi puheena jotenkin lähempnä todellisuutta, vaikka sillä ei ole mitään todellista eroa pronominiin "hän". Kyse on vain viestinnästä.

1.) Minä tulin, näen ja valloitin.
2.) Hän tuli, näki ja valloitti.

Näiden lauseiden totuusarvossa tai informaatiosisällössä ei ole varsinaisesti eroa, mutta Julius Caesarin käyttämä tulokulma on sosiaalisesti vinksahtanut. Ikään kuin hän ei näkisikään itseään sisältä käsin, vaan olisi irtautunut ruumiistaan.

Ja tietenkin aikaan suhteutettuna asia on juuri näin. Kun sotapäällikkö kertoo menneistä teoistaan, hän ei ole tapahtumien ytimessä. Hän on pikemminkin rehellisempi kuin voisi olettaa: hän kirjoittajana on nyt tässä, mutta taistelijana hän oli tuolla, ei tässä. Niinpä on rationaalisempaa puhua kahdesta eri henkilöstä ja kirjoittaa itsestään ulkoa käsin.

Voimakkaiden tunnekuohujen aikana me emme kykene analysoimaan kokemustamme. Analyysi tulee vasta jälkeen päin. Tämä ongelma koskee oikeastaan kaikkea fenomenologista minuutta. Meillä on vain muistikuva, ei todellista tunnemyrskyä.

Minuuden tutkimus on yleensä paljon enemmän muistinvaraisten vaikutelmien kuin läsnäolevien ilmiöiden tutkimusta - ellemme sitten meditoi tai vaikkapa syö huumeita ja raportoi tapahtumia kun ne ovat käynnissä - mutta tällaisia reaaliaikaisia tutkimuksia eivät monetkaan tutkijat työssään hyödynnä.

Mielenfilosofia voisi olla huomattavasti empiirisempää kuin se onkaan, mutta esteenä on juurikin vakaumus siitä, että mieli on lähtökohtaisesti tunnettu. Ja tämä tutkimuksen tulppa tuntuu istuvan hyvin tiukassa. Jopa niin, että tutkijan ura on vaakalaudalla, jos hän meditoi tai käyttää huumeita saavuttaakseen poikkeavia tajunnantiloja ja edistääkseen työtään reaaliaikaisella tarkkailulla.

Tilanne on aivan nurinkurinen, eikä ole nähtävissä, että tällä menolla mielenfilosofia edistyisi millään tavoin ainakaan lähivuosina. Se mitä väitetään tutkittavan ei ole tutkimuksen kohteena lainkaan, vaan pikemminkin turvaudutaan varmoina pidettyihin tekaistuihin muistikuviin.

Toivoa olisi, jos nämä nojatuolifilosofit edes oikeasti istuisivat nojatuolissa torkahtaisivat siihen. He saattaisivat vahingossa joutua kohdakkain oman tajuntansa ilmiöiden kanssa.

Elämänkaaremme narratiivinen kusivana

Mythbusters, tai jokin vastaava tv-ohjelma, koetti hiljattain tutkia miten helposti voi saada sähköiskun pissaamalla sähköpaimeneen. Selvisi, että pissaajan täytyy olla varsin lähellä sähköistettyä aitaa, koska pissavana muuttuu nopeasti irrallisten pisaroiden jonoksi. Kaari vain näyttää silmissämme yhtenäiseltä, koska neste etenee suoraviivaisesti ja nopeasti.

Sähkön on vaikea hypätä pisarasta toiseen, joten odotettu sähköisku jää haaveeksi, jos etäisyyttä on vaikkapa puoli metriä.

Jana onkin jono, ja tämä tuntui täydelliseltä metaforalta koko elämällemme. Me mieluusti hahmotamme historiamme suoraviivaisiksi ja johdonmukaisiksi tarinoiksi, vaikka tapahtumat olisivat hyvin kaoottisia ja irrallisia. Meillä on mistä valita, joten muistamme vain ne hetket, jotka tuntuvat suuren kertomuksen kannalta merkityksillisiltä. Kokoamme valituista palasista kuvan, joka sisältää vähemmän epäoleellista informaatiota ja siksi se tuntuu paradoksaalisesti sisältävän enemmän kohtalonomaisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta.

Itse asiassa ihminen sairastuu henkisesti - tai vähintään kokee kriisin - jos dramatisoitu tarinanmuodostus jollain tavoin häiriintyy. Elämä tuntuu juurikin kaoottiselta tai merkityksettömältä, koska ihminen suhtautuu siihen liian realistisesti. Todellisuus puhuu kaikista asioista yhtä aikaa, kuten Paavo Haavikko on todennut. Suhteemme siihen ei tunnu enää omalta ja yksityiseltä.

Meidän kuuluu hahmottaa maailma tarinoiden kautta, koska se on meidän luontomme, tai ainakin meille luonteista. Kerromme muille ihmisille tarinamme ja toivomme heiltä tukea aukkojen täydentämisessä. Tunnemme vetoa ihmisiin, jotka vahvistavat tarinamme ja elävät samasta narratiivista: heillä on yhdenmukaisia kokemuksia ja mielipiteitä; samansuuntainen poliittinen tai uskonnollinen näkökulma. He tekevät näkemistään tapahtumista samanlaisia tulkintoja tai vähintään sallivat meidän näkökulman täydentää omaansa.

Terveen itsetunnon ja joukkoon kuulumisen vastapuolena on se, että eeppiset, kollektiiviset tarinat etäännyttävät meidät todellisuudesta. Ne tekevät vaikeammaksi sen, että koskaan mitenkään voisimme kohdata tyhjyyden ja kokea valaistumisen.

Ja näin sanoessani en kiellä sitä, etteikö buddhalaisuus olisi yhtä lailla täynnä tarinoita. Dharma suorastaan elää tarinoista. Buddhan elämäntarinasta on lukuisia variaatioita, jotka kertovat, miten liki jokainen sukupolvi ja kulttuuri on halunnut lisätä siihen omat erityispiirteensä. Tradition rikkinäistä puhelinta pilkkaavat zen-buddhalaiset koanit ovat nekin yleensä tarinamuodossa, ja samoin Jeesus tuli tunnetuksi vertauskuvallisista pienistä tarinoistaan. Tarvitsemme tarinoita siihenkin, jos tahdomme kiistää vallitsevan tarinan tai tunnistaa tarinoissa epäkohtia.

Edes valaistumista ei voi irroittaa siitä, että me janoamme kuulla ja kertoa tarinoita. Valaistuminen on jo käsitteenä narratiivinen: alussa oletetaan, että henkilö ei ole valaistunut ja sitten tapahtuu jotakin, mikä havahduttaa hänet. Valaistumiskertomuksessa on aina alku, keskikohta ja loppu. Valaistuminen on draaman keskeisin käänne. Valaistumisnarratiivi pyrkii karsimaan pois valaistumisen kannalta epäoleellisen ja kaoottiselta tuntuvan aineksen. Maailma halutaan esittää ymmärrettävässä muodossa: valaistumisen syyt ja seuraukset kaivetaan esiin. Valaistumisessa epäkelvoksi havaittu todellisuuskäsitys hylätään ja samalla astutaan fantasian maailmaan. Todellisuuden kohtaaminen tulkitaan tärkeäksi, merkittäväksi ja kohtalonomaiseksi, vaikka mikään ei olisi niin triviaalia kuin se, mikä on, eli todellisuus. Juuri triviaalisuutensa tähden me taistelemme viimeiseen asti sitä vastaan, että valaistuisimme todella, koska siinä ei ole mitään kerrottavaa.

Yritys kertoa valaistumisesta muuttaa todellisuuden narratiiviksi, eikä sillä ole todellisuuden kanssa enää mitään tekemistä. Se valaistumisdraamaa, ei itse valaistuminen.

Myös Buddhan elämä - sikäli kuin puhumme todellisesta henkilöstä - muistutti enemmän kusivanaa kuin kaunista aristoteelista kaarta. Myös hän koki ja teki valaistumistarinansa kannalta epäoleellisia asioita, jotka siivottiin epäoleellisina muistoista, kun hän tai joku hänen ystävänsä myöhemmin kertoi kuinka hän saavutti sen tilan, jota valaistumiseksi nimitetään.

Hyvä dharma on huonoa dharmaa sikäli, että se on iskevää ja tehokasta. Se on toisin sanoen dramaattista ja avaa tehokkaasti inhimillisyyttä. Puhuessaan näennäisesti asioiden todellisesta luonteesta se puhuu reaalisesti vain ihmisestä. Koanit ja valaistumiskertomukset ovat dharmaturgiaa, eli draaman muotoon sovitettua dharmaa. Hyvä zen-mestari on myös hyvä tarinankertoja, tai ainakin hänen oppilaidensa joukossa on oltava Platonin kaltainen näytelmäkirjailija. Eihän Sokrateskaan muutoin olisi jättänyt pysyvää jälkeä historiaan: tarinan on oltava mehukas ja jännittävä.

Puhe "tyhjyydestä" tuntuu herkästi (opiskelujen alkuvaiheessa) tekevän tyhjäksi kaiken muun, koska se paljastaa asioiden olemuksessa piilevät katkokset. Meille on pettymys, ettei sähkö kulje langasta nivusiin, ja että emme saa shokkia. Pisaroiden välillä onkin ilmaa. Alku ja loppu eivät kosketa toisiaan. Ajatus katkoo. Sielu ei hyppää ruumiista toiseen, vaan siinä välissä on pimeys ja kuolema.

Jälleensyntymä on todellinen siinä merkityksessä, että lentävä neste tavoittaa maalinsa. Elämää seuraa elämä. Jokainen pisara ikään kuin edustaa sukupolvea, jotka seuraavat toisiaan loputtomassa ketjussa. Elämä on yhtä kaunista ja arvokasta ja totta, vaikka se ei muodostaisikaan yhtä katkeamatonta janaa, jossa sielu kulkee lokoisasti niin kuin hiihtohississä kumpareelta toiselle.

Itse asiassa ihminen jälleensyntyy jo eläessään. Hän kuolee jo eläessään. Meidän kaikkien tietoisuudessa on katkoksia, unta ja tajuttomuutta. Elämme ja unohdamme: saavutamme tietyn persoonallisen tilan ja sitten muutumme toiseksi. Teemme paljon sellaista, mistä emme tunnista itseämme ja siivoamme tällaiset asiat elämäntarinasta, jonka haluamme muistaa ja esittää muille johdonmukaisena ja yhtenäisenä.

Ja kuitenkin, niin paljon kuin sen tunnustaminen kirpaiseekaan, on
elämämme tarina pohjimmiltaan uljaassa kaaressa liitävä kusivana, jossa irralliset hetket seuraavat toisiaan, eikä jokainen pisara välttämättä osu maaliin.

Silti, niin kauhistuttavana kuin asioiden ja ilmiöiden tyhjyys näyttäytyykin, on tämänkin oivallukset määränpäässä suurta kauneutta. Todellisuuden kohtaaminen on palkitsevaa, jos kykenemme sovittamaan sen maailmankuvaamme. Todellisuudessa nimittäin on myös johdonmukaisuutta, se vain on erilaista kuin luulemme - koska lähtökohtainen inhimillinen ohjelmointimme oikaisee mutkia.

Myötätunnon runollisilta tuntuvat opetukset muuttuvat hyvin konkreettisiksi ja todellisiksi, kun raotamme elämämme narratiivista harhaa. Me olemme normaalissa lähtötilanteessa yleensä valmiita panostamaan siihen, että oman minuutemme jatkuvuus olisi turvattu, koska siihen evoluutio on meidät kasvattanut: hahmotamme 10 tai 20 vuoden päässä sijaitsevan oman itsemme helposti arvokkaammaksi kuin nykyhetkessä elävän lähimmäisemme.

Jos vaikkapa kysytään, kumman haluat ennemmin turvata, sinun oman eläkkeesi, vai kaukaisen maan nuoren lapset mahdollisuuden käydä koulua, me usein vaistomaisesti asetamme edelle oman eläkkeemme, vaikka se siintää kaukana tulevaisuudessa - eikä katkosten takia ole olemassa mitään minua, joka jatkaisi elämäänsä suorassa linjassa. On vain tarina minuudesta, jolle me olemme kuuliaisia.

Sen sijaan kaukaisen maan lapsi on todellinen jo nyt. Hänen elämänlaatunsa parantaminen tulisi myös halvemmaksi. Me turvaisimme kenties kymmenen lapset elämän kehitysmaassa samalla hinnalla, jolla helpotamme omaa elämäämme kaukana tulevaisuudessa.

Bodhisattva on ihminen, joka toisin kuin lännessä helposti ajatellaan, ei ole sukeltanut minkäänlaiseen haaveeseen tai uskonnolliseen unelmaan. Hän on vain kohdannut todellisuuden ja avannut silmänsä. Hän ei aseta omaa elämäntarinaansä geenien itsekkään houkutuksen tähden etuasemaan, vaan ymmärtää saman minuuden jälleensyntyvän kaikissa olennoissa; että jokaisen kokemat ilot ja surut ovat yhtä todellisiä.

Vääristyneistä markkinoista ja elintasoeroista johtuen on helpompaa auttaa toista ihmistä kuin itseään. Buddhan ei ole tarvinnut kehittää tarinoita, joissa selitetään kuinka botthisattvan tulisi toimia globaaleilla maailmanmarkkinoilla. Itse asiassa buddha ei edes ollut mahayana-buddhalainen, vaan monet käyttämämme käsitteet ovat syntyneet vasta paljon myöhemmin.

Buddha vain kurkisti itseensä todellisuuden silmälasein ja päätteli mitä siitä seuraa, että asiat ovat niin kuin ne ovat. Empatian kuiskuttelemat ohjeet ovat fysikaalisia faktoja armottomampia ja horjumattomampia, mutta ne täytyy inhimillisessä maailmassa kertoa viekoitellen, jotta ne menevät perille ja uppoavat yleisöön. Me olemme niin taipuvaisia seuraamaan oman ihmisyytemme ahnetta terveyttä, että emme halua samaistaa itseämme kusivanaan, vaikka siitä seurausi mittaamattoman paljon onnea, jota emme itse saa kokea, koska uskomme itseen ja pidämme siitä kiinni.