Sähkön on vaikea hypätä pisarasta toiseen, joten odotettu sähköisku jää haaveeksi, jos etäisyyttä on vaikkapa puoli metriä.
Itse asiassa ihminen sairastuu henkisesti - tai vähintään kokee kriisin - jos dramatisoitu tarinanmuodostus jollain tavoin häiriintyy. Elämä tuntuu juurikin kaoottiselta tai merkityksettömältä, koska ihminen suhtautuu siihen liian realistisesti. Todellisuus puhuu kaikista asioista yhtä aikaa, kuten Paavo Haavikko on todennut. Suhteemme siihen ei tunnu enää omalta ja yksityiseltä.
Meidän kuuluu hahmottaa maailma tarinoiden kautta, koska se on meidän luontomme, tai ainakin meille luonteista. Kerromme muille ihmisille tarinamme ja toivomme heiltä tukea aukkojen täydentämisessä. Tunnemme vetoa ihmisiin, jotka vahvistavat tarinamme ja elävät samasta narratiivista: heillä on yhdenmukaisia kokemuksia ja mielipiteitä; samansuuntainen poliittinen tai uskonnollinen näkökulma. He tekevät näkemistään tapahtumista samanlaisia tulkintoja tai vähintään sallivat meidän näkökulman täydentää omaansa.
Terveen itsetunnon ja joukkoon kuulumisen vastapuolena on se, että eeppiset, kollektiiviset tarinat etäännyttävät meidät todellisuudesta. Ne tekevät vaikeammaksi sen, että koskaan mitenkään voisimme kohdata tyhjyyden ja kokea valaistumisen.
Ja näin sanoessani en kiellä sitä, etteikö buddhalaisuus olisi yhtä lailla täynnä tarinoita. Dharma suorastaan elää tarinoista. Buddhan elämäntarinasta on lukuisia variaatioita, jotka kertovat, miten liki jokainen sukupolvi ja kulttuuri on halunnut lisätä siihen omat erityispiirteensä. Tradition rikkinäistä puhelinta pilkkaavat zen-buddhalaiset koanit ovat nekin yleensä tarinamuodossa, ja samoin Jeesus tuli tunnetuksi vertauskuvallisista pienistä tarinoistaan. Tarvitsemme tarinoita siihenkin, jos tahdomme kiistää vallitsevan tarinan tai tunnistaa tarinoissa epäkohtia.
Edes valaistumista ei voi irroittaa siitä, että me janoamme kuulla ja kertoa tarinoita. Valaistuminen on jo käsitteenä narratiivinen: alussa oletetaan, että henkilö ei ole valaistunut ja sitten tapahtuu jotakin, mikä havahduttaa hänet. Valaistumiskertomuksessa on aina alku, keskikohta ja loppu. Valaistuminen on draaman keskeisin käänne. Valaistumisnarratiivi pyrkii karsimaan pois valaistumisen kannalta epäoleellisen ja kaoottiselta tuntuvan aineksen. Maailma halutaan esittää ymmärrettävässä muodossa: valaistumisen syyt ja seuraukset kaivetaan esiin. Valaistumisessa epäkelvoksi havaittu todellisuuskäsitys hylätään ja samalla astutaan fantasian maailmaan. Todellisuuden kohtaaminen tulkitaan tärkeäksi, merkittäväksi ja kohtalonomaiseksi, vaikka mikään ei olisi niin triviaalia kuin se, mikä on, eli todellisuus. Juuri triviaalisuutensa tähden me taistelemme viimeiseen asti sitä vastaan, että valaistuisimme todella, koska siinä ei ole mitään kerrottavaa.
Yritys kertoa valaistumisesta muuttaa todellisuuden narratiiviksi, eikä sillä ole todellisuuden kanssa enää mitään tekemistä. Se valaistumisdraamaa, ei itse valaistuminen.
Myös Buddhan elämä - sikäli kuin puhumme todellisesta henkilöstä - muistutti enemmän kusivanaa kuin kaunista aristoteelista kaarta. Myös hän koki ja teki valaistumistarinansa kannalta epäoleellisia asioita, jotka siivottiin epäoleellisina muistoista, kun hän tai joku hänen ystävänsä myöhemmin kertoi kuinka hän saavutti sen tilan, jota valaistumiseksi nimitetään.
Hyvä dharma on huonoa dharmaa sikäli, että se on iskevää ja tehokasta. Se on toisin sanoen dramaattista ja avaa tehokkaasti inhimillisyyttä. Puhuessaan näennäisesti asioiden todellisesta luonteesta se puhuu reaalisesti vain ihmisestä. Koanit ja valaistumiskertomukset ovat dharmaturgiaa, eli draaman muotoon sovitettua dharmaa. Hyvä zen-mestari on myös hyvä tarinankertoja, tai ainakin hänen oppilaidensa joukossa on oltava Platonin kaltainen näytelmäkirjailija. Eihän Sokrateskaan muutoin olisi jättänyt pysyvää jälkeä historiaan: tarinan on oltava mehukas ja jännittävä.
Puhe "tyhjyydestä" tuntuu herkästi (opiskelujen alkuvaiheessa) tekevän tyhjäksi kaiken muun, koska se paljastaa asioiden olemuksessa piilevät katkokset. Meille on pettymys, ettei sähkö kulje langasta nivusiin, ja että emme saa shokkia. Pisaroiden välillä onkin ilmaa. Alku ja loppu eivät kosketa toisiaan. Ajatus katkoo. Sielu ei hyppää ruumiista toiseen, vaan siinä välissä on pimeys ja kuolema.
Jälleensyntymä on todellinen siinä merkityksessä, että lentävä neste tavoittaa maalinsa. Elämää seuraa elämä. Jokainen pisara ikään kuin edustaa sukupolvea, jotka seuraavat toisiaan loputtomassa ketjussa. Elämä on yhtä kaunista ja arvokasta ja totta, vaikka se ei muodostaisikaan yhtä katkeamatonta janaa, jossa sielu kulkee lokoisasti niin kuin hiihtohississä kumpareelta toiselle.
Itse asiassa ihminen jälleensyntyy jo eläessään. Hän kuolee jo eläessään. Meidän kaikkien tietoisuudessa on katkoksia, unta ja tajuttomuutta. Elämme ja unohdamme: saavutamme tietyn persoonallisen tilan ja sitten muutumme toiseksi. Teemme paljon sellaista, mistä emme tunnista itseämme ja siivoamme tällaiset asiat elämäntarinasta, jonka haluamme muistaa ja esittää muille johdonmukaisena ja yhtenäisenä.
elämämme tarina pohjimmiltaan uljaassa kaaressa liitävä kusivana, jossa irralliset hetket seuraavat toisiaan, eikä jokainen pisara välttämättä osu maaliin.
Silti, niin kauhistuttavana kuin asioiden ja ilmiöiden tyhjyys näyttäytyykin, on tämänkin oivallukset määränpäässä suurta kauneutta. Todellisuuden kohtaaminen on palkitsevaa, jos kykenemme sovittamaan sen maailmankuvaamme. Todellisuudessa nimittäin on myös johdonmukaisuutta, se vain on erilaista kuin luulemme - koska lähtökohtainen inhimillinen ohjelmointimme oikaisee mutkia.
Myötätunnon runollisilta tuntuvat opetukset muuttuvat hyvin konkreettisiksi ja todellisiksi, kun raotamme elämämme narratiivista harhaa. Me olemme normaalissa lähtötilanteessa yleensä valmiita panostamaan siihen, että oman minuutemme jatkuvuus olisi turvattu, koska siihen evoluutio on meidät kasvattanut: hahmotamme 10 tai 20 vuoden päässä sijaitsevan oman itsemme helposti arvokkaammaksi kuin nykyhetkessä elävän lähimmäisemme.
Jos vaikkapa kysytään, kumman haluat ennemmin turvata, sinun oman eläkkeesi, vai kaukaisen maan nuoren lapset mahdollisuuden käydä koulua, me usein vaistomaisesti asetamme edelle oman eläkkeemme, vaikka se siintää kaukana tulevaisuudessa - eikä katkosten takia ole olemassa mitään minua, joka jatkaisi elämäänsä suorassa linjassa. On vain tarina minuudesta, jolle me olemme kuuliaisia.
Sen sijaan kaukaisen maan lapsi on todellinen jo nyt. Hänen elämänlaatunsa parantaminen tulisi myös halvemmaksi. Me turvaisimme kenties kymmenen lapset elämän kehitysmaassa samalla hinnalla, jolla helpotamme omaa elämäämme kaukana tulevaisuudessa.
Bodhisattva on ihminen, joka toisin kuin lännessä helposti ajatellaan, ei ole sukeltanut minkäänlaiseen haaveeseen tai uskonnolliseen unelmaan. Hän on vain kohdannut todellisuuden ja avannut silmänsä. Hän ei aseta omaa elämäntarinaansä geenien itsekkään houkutuksen tähden etuasemaan, vaan ymmärtää saman minuuden jälleensyntyvän kaikissa olennoissa; että jokaisen kokemat ilot ja surut ovat yhtä todellisiä.
Vääristyneistä markkinoista ja elintasoeroista johtuen on helpompaa auttaa toista ihmistä kuin itseään. Buddhan ei ole tarvinnut kehittää tarinoita, joissa selitetään kuinka botthisattvan tulisi toimia globaaleilla maailmanmarkkinoilla. Itse asiassa buddha ei edes ollut mahayana-buddhalainen, vaan monet käyttämämme käsitteet ovat syntyneet vasta paljon myöhemmin.
Buddha vain kurkisti itseensä todellisuuden silmälasein ja päätteli mitä siitä seuraa, että asiat ovat niin kuin ne ovat. Empatian kuiskuttelemat ohjeet ovat fysikaalisia faktoja armottomampia ja horjumattomampia, mutta ne täytyy inhimillisessä maailmassa kertoa viekoitellen, jotta ne menevät perille ja uppoavat yleisöön. Me olemme niin taipuvaisia seuraamaan oman ihmisyytemme ahnetta terveyttä, että emme halua samaistaa itseämme kusivanaan, vaikka siitä seurausi mittaamattoman paljon onnea, jota emme itse saa kokea, koska uskomme itseen ja pidämme siitä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti