Hyvin pienellä perehtymisellä akateemiset tutkijat voisivat ohittaa monia amatöörimäisiä kömmähdyksiä ja saavuttaa paljon edistyneemmän lähtöpisteen tutkimuksilleen.
Tietoisuudesta ei osata puhua täsmällisesti ja hienosyisesti, vaikka ilmiö kräkättiin jo yli 2000 vuotta sitten erään Gautaman iltapuhteena. Kaikki tieteelliset jutut joita olen aiheesta lukenut menevät vikaan jo käsitteellisessä erottelussa. Ei tiedetä mitä ollaan edes etsimässä kun tajunta, mieli, tietoisuus, minuus ja muut ovat vain synonyymejä toisilleen.
Filosofit ja aivotutkijat eivät tässä suhteessa eroa: Se mitä jahdataan on lopulta vain käsitteellisen sekasotkun tuottama illuusio.
Mikä sitten olisi se kakkospesä, jolle voitaisiin edetä, kun buddhalaisuuden traditioon suhtauduttaisiin vakavasti? Miten mielen salaisuuksia tutkiva tiede etenisi lähtöruudustaan?
Minuuden ilmiö ei ole aito kokemus, vaan postulaatti tai presuppositio
Ensimmäinen seikka, joka jokaisen mielen filosofiaa harrastavan tutkijan tai filosofin tulisi kohdata on se, että Descartes oli väärässä. Me emme koe olemassaoloa ja minuutta kokemuksellisesti, koska me emme pysähdy ja hiljenny kokemaan sitä.
Kokemisen sijaan me suhtaudumme sisäisiin kokemuksiimme itsestäänselvyyksinä. Jos me tutkisimme ja lähestyisimme ja makustelisimme ja tunnustelisimme ja aistisimme omaa minuuttamme monilta puolin, me tällöin harjoittaisimme meditaatiota, ja sitä eivät länsimaiset akateemiset tutkijat näytä lainkaan tehneen - niin paljon kuin Descartesin kirjoitusten otsikkona olikin "Mediationes de prima...".
Tämän huomaa jo siitä, miten kevyesti ja vähätellen filosofit suhtautuvat minuuteen ilmiönä. He eivät koskaan puhu siitä, miten minuus kiemurtelee ja pakenee otetta. Sen he huomaisivat heti, jos vain istuisivat alas, sulkisivat silmänsä ja alkaisivat tyhjentää mieltään häiriötekijöistä saadakseen huomionsa kohteeksi mielen itsensä, kaikessa sellaisuudessaan.
Jos he olisivat yrittäneet, he tietäisivät miten vaikeaa se on. Tämän yksinkertaisen empiirisen kokeen tekeminen ei ole haastavaa. Meditaation vaikeuden huomaa jo alkeiskurssilla. Sen vaikeus tulee harjoituksen edetessä aina vain selkeämmäksi, ja vuosia meditoinut henkilö suhtautuu minuuden, mielen, tietoisuuden, tajunnan, muistikuvien, aistumusten tai muiden ilmiöiden tarkkailemiseen äärimmäisellä kunnioituksella.
Länsimaiset tutkijat sen sijaan vain toteavat: "Mehän kaikki jo lähtökohtaisesti jo tiedämme, mitä minuus on, mutta miten se syntyy?"
Me emme todellakaan lähtökohtaisesti tiedä mitä minuus on. Emme alkuunsakaan. Päin vastoin meidän tulisi pois'oppia ne harhaanjohtavat varmuudet, joita minuuteemme on synnynnäisen kompetenssin ja kielen sisäistämisen ja varhaiskasvatuksen myötä istutettu.
Länsimaisen tutkijan naurettavuus on kenen tahansa meditaatiota harrastaneen ihmisen silmissä kutakuinkin samaa luokkaa kuin lapsen, joka silmät kirkkaana sanoo: "Meressä asuu esimerkiksi ahvenia ja valaita. Jos ahven syö paljon niin siitä tulee isona valas."
On selvää, ettei lapsi ole kenties edes nähnyt merta, saati sitten valasta.
Ja kuitenkin monet aivotutkijat ja mielenfilosofit saavat oppituolin ja huippurahoitusta, jotta voivat järjestää kursseja useissa yliopistoissa ja suoltaa suustaan samanlaista puppua: "Mehän tiedämme heti kaiken tietoisuudesta, koska olemme sen asukkaita ja kaikki on automaattisesti meille selvää, mutta miten tämä minuus oikeus syntyy?"
Jos nyt kumminkin lähdettäisiin siitä, että ne emme lähtökohtaisesti tiedä omasta tietoisuudestamme yhtään mitään, vaan aivomme ovat ad hoc -postulaateillaan huijanneet meidät liiallisen varmuuden tilaan, jossa meille ei synny tarvetta epäillä sitä, että me emme tietäisi heti aivan kaikkea.
Minuus suojelee itseään analyysiltä tarjoamalla meille lähtökohtaisia skeemoja, jotka eivät perustu tarkkaavaiseen empiiriseen analyysiin, vaan ne on postuloitu ikään kuin presupposioina. Me oletamme, että asia on meille tuttu, mutta virhe on samanlainen kuin jos olettaisimme, että me tunnemme auton kaikki mekanismit, koska osaamme ohjata sitä.
Tiedon puute paljastuu vasta kun jotain menee pieleen ja avaamme konepellin. Edessämme on selkeyden sijaan mystinen läjä putkiä ja johtoja ja kammioita.
Mielen filosofin tulisi aivan ensiksi istua alas, avata mielensa sisiset pellit ja katsella ympärilleen. Ei paljoa vaadi, että me huomaamme miten herkkäuskoisia me olemme olleet. Meidän tietoisuutemme on huijannut meidät luulemaan, että meidät on perehdytetty.
Ja me emme tiedä mitään. Tältä pohjalta me voimme oppia aivan valtavasti. Meditaatio ei ole vaikeaa, vaikka se tarjoaa loputtomasti haasteita. Meditaation tulokset olisi myös helppo yhdistää tieteelliseen tutkimukseen, mutta asia ei edisty.
Tietoisuutemme on liian taitava huijaamaan meitä oletetulla varmuudella. Sen taitavuudelle on syynsä, ja niistä on helppo puhua, mutta puhe on turhaa, jos kukaan ei kuuntele.
Kuuntelijoita ei ole, koska tietoisuutemme postulaatit ovat niin viekoittelevia. Totta kai me tiedämme heti kaiken. Sehän on aivan mahtava lähtökohta etenkin juuri tieteelle.
Tietoisuuden suojamekanismien tuolla puolen
Tietoisuutemme postuloima, kokemusperäiseksi olettamamme näennäistieto ohjaa tutkijat puhumaan mielestä maailmaan heitettynä erillisenä oliona. Mieli on kuitenkin ennen kaikkea persoonapronominien peliä, jossa teot asettuvat sosiaalisiin suhteisiin. Ihmisen minuus on käsitteellisesti rakennettu istumaan erilaisiin positioihin ja kollektiiveihin.
Me pidämme Julius Ceasaria jotenkin hulluna, kun hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa kirjoittamissaan elämäkertateoksissa. Hän ei käyttäydy niin kuin tavallinen terve ihminen käyttäytyisi, mutta juuri tällaisissa asioissa me havaitsemme postulaattien voiman. Me oletamme, että "minä" olisi puheena jotenkin lähempnä todellisuutta, vaikka sillä ei ole mitään todellista eroa pronominiin "hän". Kyse on vain viestinnästä.
1.) Minä tulin, näen ja valloitin.
2.) Hän tuli, näki ja valloitti.
Näiden lauseiden totuusarvossa tai informaatiosisällössä ei ole varsinaisesti eroa, mutta Julius Caesarin käyttämä tulokulma on sosiaalisesti vinksahtanut. Ikään kuin hän ei näkisikään itseään sisältä käsin, vaan olisi irtautunut ruumiistaan.
Ja tietenkin aikaan suhteutettuna asia on juuri näin. Kun sotapäällikkö kertoo menneistä teoistaan, hän ei ole tapahtumien ytimessä. Hän on pikemminkin rehellisempi kuin voisi olettaa: hän kirjoittajana on nyt tässä, mutta taistelijana hän oli tuolla, ei tässä. Niinpä on rationaalisempaa puhua kahdesta eri henkilöstä ja kirjoittaa itsestään ulkoa käsin.
Voimakkaiden tunnekuohujen aikana me emme kykene analysoimaan kokemustamme. Analyysi tulee vasta jälkeen päin. Tämä ongelma koskee oikeastaan kaikkea fenomenologista minuutta. Meillä on vain muistikuva, ei todellista tunnemyrskyä.
Minuuden tutkimus on yleensä paljon enemmän muistinvaraisten vaikutelmien kuin läsnäolevien ilmiöiden tutkimusta - ellemme sitten meditoi tai vaikkapa syö huumeita ja raportoi tapahtumia kun ne ovat käynnissä - mutta tällaisia reaaliaikaisia tutkimuksia eivät monetkaan tutkijat työssään hyödynnä.
Mielenfilosofia voisi olla huomattavasti empiirisempää kuin se onkaan, mutta esteenä on juurikin vakaumus siitä, että mieli on lähtökohtaisesti tunnettu. Ja tämä tutkimuksen tulppa tuntuu istuvan hyvin tiukassa. Jopa niin, että tutkijan ura on vaakalaudalla, jos hän meditoi tai käyttää huumeita saavuttaakseen poikkeavia tajunnantiloja ja edistääkseen työtään reaaliaikaisella tarkkailulla.
Tilanne on aivan nurinkurinen, eikä ole nähtävissä, että tällä menolla mielenfilosofia edistyisi millään tavoin ainakaan lähivuosina. Se mitä väitetään tutkittavan ei ole tutkimuksen kohteena lainkaan, vaan pikemminkin turvaudutaan varmoina pidettyihin tekaistuihin muistikuviin.
Toivoa olisi, jos nämä nojatuolifilosofit edes oikeasti istuisivat nojatuolissa torkahtaisivat siihen. He saattaisivat vahingossa joutua kohdakkain oman tajuntansa ilmiöiden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti