Sittemmin sanan merkitys on laimentunut tai suorastaan vääristynyt, kun sitä käytetään ilmaisemaan jonkinlaista romanttista käännettä, oikeuden toteutumista tai sovitteluratkaisua.
Antiikin katharsis tarkoitti kuitenkin sitä, että kaikkein kauhein toteutuu, eikä ole mitään ulospääsyä.
Tällaista kauhistuttavaa katharsista, (jos sen kulttuurinen olemassaolo myönnetään) voidaan tulkita monin tavoin. Ensinnäkin voidaan matalaotsaisesti miettiä, että yleisö tuntee omasta elämästään suurempaa iloa, kun se on nähnyt miten heikosti on tarinan päähenkilölle käynyt.
Samalla logiikalla keskiaikainen karnevalismin kuolema-aiheet pyrkivät muistuttamaan eläville, että heidän aikansa on rajattu, ja että tästä päivästä sietää nauttia vanhaan kunnon Carpe Diem -tyyliin.
Carpe Diem on latinaa, joten se kuulostaa vanhalta, vaikka ajatus olisi syntynyt esimerkiksi vasta vuonna 1989.
En väitä, että oma tulkintani "katharsiksesta" olisi yhtään sen enempää välttynyt anakronitiselta nykykulttuurimme tulkinnalta, mutta olen vuosien varrella kauvaitunut syvälle kulttuuristen viitteiden arkeologiin kerrostumiin ja lukenut siinä ohessa Aristotelesta itseään.
Sitä paitsi käytin kirjoituksen alussa sanaa "kenties", joten tämä tieteellisellä itsekriittisyydellä pareminen saa luvan riittää.
Kauhuille altistumisen seurauksista
Palaan Maila Pylkköseen, joka kuoli keski-iässä vietettyään joitakin aikoja suljetulla osastolla. Hänen osakseen koitui näin ollen melko tyypillinen runoilijakohtalo, vaikka aiemmin en ole nähnyt Pylkkösen nimeä liitettävän traagisten runoilijakohtaloiden pitkään listaan. Kenties en muista? Kenties Lauri Viita vietti pitempiä aikoja mielisairaalassa ja piti itsestään suurempaa meteliä?
Kenties "minä, Melleri ja Pyykkönen" ei kuulosta ollenkaan niin hyvältä? Kenties traagisuutta täytyy osata kasvattaa skandaaleilla ja vittumaisella luonteella?
Kenties täytyy kuolla muutamaa vuotta nuorempana ollakseen nuorena kuollut? Kenties täytyy olla mies? Kenties jälkipolville täytyy säilyä utuinen valokuva, jossa ilme on täydellisen salaperäinen?
Väitän, että kaikki tällaiset erityisehdot runoilijan traagiselle kuolemalle ovat osaltaan suojautumiskeinoja sitä tosiasiaa vastaan, että ihminen on kokenyt traagisen elämän, kirjoittanut siitä kauniita runoja. ja kuollut.
Runoilijan kuolemaan ei liity katharsista. Siitä vain syntyy myytti, johon kaikki elävät runoilijat vertaavat itseään. Ensin runoilija miettii ensimmäisen teoksensa vastaanottoa. Sitten hän miettii kuolemansa vastaanottoa.
Nyt uhkaan eksyä aiheesta liialla pateettisuudella. Kauhistuttavuus kärsii, jos äidyn nokkelaksi. Kai se on suojautumiskeino sitä vastaan, etten pääsisi puhumaan siitä aiheesta, joka ei ole raflaava, vaan ainoastaan raskas.
Katharsis on tunnekokemus, jonka nykyaikainen taide on tehnyt hyvin vaikeasti tavoitettavaksi. Elämystä kohti ei edes osata pyrkiä, koska tavoitellaan katharsista, joka on laimea ja kesy.
Kriitikot, yleisö sekä taiteilija itse ovat lopulta iloisia siitä, etteivät he joutuneet kokemaan katharsista. He taputtavat, nousevat ylös ja palaavat kotiinsa kehuen kovasti näytelmää, joka oli juuri sopivan tulinen.
Aito katharsis ei kuitenkaan synny kohtaamisesta tarinan kaaren, vaan ihmiskohtalon kanssa. Se ei ole dramaturgillinen käsite, vaikka se voidaan sellaisena ymmärtää.
Tragedia herättää myötätuntoa ja synnyttää huolta ihmisestä joka kärsii. Jos kärsimys lakkaa, se katkaisee yhteyden, ratkaisee tilanteen. Tätä me ajattelemme, että katharsis merkitsee: näytelmä on ohitse ja voimme palata kotiimme. Katharsis liki poikkeuksetta kuvataan ratkaisuksi, päätökseksi, puhdistumiseksi.
Ja kuitenkin tragedia on pahimmillaan sekä parhaimmillaan sellainen, että se jättää maailmaamme syvän aukon. Tilanne jää auki. Meistä on raotettu myötätunnon avulla ikkunaa toiseen maailmaan, jonka kauhuja me emme pysty enää poistamaan mielestämme.
Ainoa mahdollisuutemme on parantua ihmisenä. Kauheus on raottanut ovea johonkin suurempaan, mihin me emme vielä olleet valmistautuneet. Me kärsimme, koska emme olleet valmiita kohtaamaan tällaista tarinan mahdollisuutta.
Katharttisessa kauheudessa on myös sellaista kauneutta, joka syntyy myötätunnon vaikutuksesta ja voidaan tavoittaa vain yhteisöllisesti.
On kaunista, että näytelmäkirjailija on tahtonut kertoa tämän. On kaunista, että yleisö itkee ja osoittaa, että se välittää muistakin kuin itsestään. On kaunista, ettei kovinkaan soturi kestä liikuttumatta katsoa toisen kärsimystä.
Ei riitä, että minulla on asiat paremmin. Asioille on tehtävä jotakin. Meillä kaikilla on nyt laajempi tietoisuus siitä, että edes sankarit eivät selviä kaikesta vahingoittumattomina.
Antiikin näytelmä on sosiaalinen tapahtuma, jossa yleisön reaktioilla oli tärkeä rooli kokonaisvaikutelman syntymiseksi.
Näytelmän kauhistuttavat tapahtumat olivat vain katalyytti, jonka vaikutuksesta kauhistuttavat asiat saatettiin ylittää surun avulla löydetyn yhteishengen avulla.
Elämä ei ole reilu, mutta yhteiskunta voisi olla.
Minuudesta irtipäästäminen tarinoiden avustuksella
Tarinat tarjoavat samaistumisen kohteita. Ne herättelevät myötätuntoa monen muun tunteen ohella. Itsensä löytäminen tarinassa voi tehdä helpommaksi sen, että löytää itsensä toisesta ihmisestä myös arjessa.
Runoilijat eivät kerro tarinoita, mutta heidän avullaan yhteiskunta kertoo tarnoita itsestään.
Helvetin hieno aforistinen lause, jonka keksin tässä ja nyt. Runoilijan traaginen elämä on keino tarjota traagisen samaistumisen kohteita ihmisille monenlaisten vaikeuksien keskellä.
Hieman kuin antiikin aikana oli pienempiä jumalia alkoholisteile, spitaalisille tai raajarikkoisille, on modernissa yhteiskunnassa runoilijoita kaikenlaisista sairauksista, persoonallisuuhäiriöistä ja henkilökohtaisen elämän ongelmista kärsiville ihmisille.
Jos sinulla on ADHD, löydät runoilijan, jolla oli myös ADHD, mutta hän kärsi sen seurauksena jopa pahemmin kuin sinä, hän on köyhä, hentoinen ja juopottelee. Löydät hänestä ymmärtäjän. Runoilijan ohella tukea sinulle saattaa tarjota myös hänen vaimonsa, joka oli paikalla todistamassa kärsimystä. Kenties vaimosi jo on salaa lukenut samaisen runoilijavaimon elämänkerran, jota sinä pidit yliampuvana ja melodramaattisena?
Joskus aiemmin olen viisastellut jotenkin tähän tyyliin: Lauri Viidan ja Saarikosken parhaat teokset ovat heidän vaimojensa kirjoittamia.
Tämä lienee totta ainakin myyntimäärissä mitattuna. Runoilija avulla kukin sukupolvi kertoo tarinoita itsestään, ja ne tarinat ovat luonnollisesti traagisia.
Runoilijan elämä on kenties lähin kosketuksemme siihen katharsikseen, jonka antiikin maailma tunsi. Ratkaisu ristiriitoihin löytyi vasta kuolemassa, jos sittenkään.
Vapautus tulee sitä kautta, että runoilija on toiminut lapsille esimerkkinä siitä, mitä oikeutetusti tapahtuu, jos he tahtovat perustaa elämänsä julkiseen köyhistelyyn ja ammattimaiseen alkoholismiin.
Edes kovimmat sankarit eivät siitä selviä.
Mutta entä Maila Pylkkönen ja hänen runonsa?
Hänen kohdallaan traagisuuden elämys syntyi siitä, että tajusin miten hienoja runoja hän on kirjoittanut, mutta silti jäänyt paitsi suuremmasta jälkimaineesta, koska hän vain kirjoitti hyviä runoja.
Hän ei tarjonnut yhteiskunnalle suurta skandaalinkäryistä draamaa. Se on hänen tragediansa, ja sitä kauheaa kohtaloa mietiskellessäni minä koin suuren, kauniin katharsiksen. Mitenpä sellaista asetelmaa pakenisi? Tilanne on auki, se jää auki.
Runoilijan aikalaisromaani on hänen elämänsä. Runoilijan menestynein teos on hänen puolisonsa tai kustannustoimittajansa tai lastensa kirjoittama.
Runoilijan itsensä lukeminen on liian iso riski, koska jostakin yllättävästä säkeestä saattaa tunnistaa itsensä.
Budhalaisittain nyrjäytetyssä määritelmässä katharsis on kärsimyksen jälleensyntymän todistajaksi joutumisesta aiheutunut myötätunnon jälleensyntymä.
Katharsiksessa elämä todistuu kärsimykseksi ja kuitenkin kärsimyksestä on ulospääsy, koska kaikki on pohjimmiltaan vain näytelmää, vain leikkiä.
PS.
Jos asettuisin vaaleissa ehdolle, saattaisi vaalilauseeni olla:
"Elämä ei ole reilu, mutta yhteiskunta voisi olla."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti