Tarinoiden tuolla puolen

Tiedettä olisi helpompi edistää, ellei ihmiselämän keskeisin pyrkimys olisi suojautuminen todellisuudelta.

Meitä eivät lähtökohtaisesti kiinnosta objektiivisen maailman monimutkaiset ilmiöt, vaan tarinat. Kasvit ja elottomat esineet alkavat kiinnostaa vasta sitä kautta kun ne yhdistyvät johonkin tarinaan.
Esimerkiksi kasvi saa nimen sitä kautta, ja alkaa kiinnostaa lasta, jos siitä pystyy valmistamaan myrkkyä, lääkettä, lankaa tai väriainetta. Ja ne taas saavat merkitystä vasta siinä vaiheessa, kun ne yhdistyvät osaksi tarinaa. Lääke muuttuu merkitykselliseksi taudin tai myrkytyksen ansiosta. Sitä ennen se on vain irrallinen kylmä asiaseikka ympäröivän todellisuuden loputtomassa tympäisevyydessä.

Lainaan Timo Salon hienoa ilmausta "sisäisen maailmankartan piirtäminen", jolla hän on viitannut Google mapsissa harrastettuun flanööriin, eli päämäärättömään maailman ilmiöiden tutkimiseen. Vastaavalla tavalla voi omaa maailmankarttaansa kehittää liikkumalla Wikipedia-artikkelista toiseen, asialinkkejä myöten. Hitaasti mutta varmasti kuva kokonaisuudesta alkaa piirtyä esiin, kun vain saa mahdollisuuden riittävän kauan poukkoilla asiasta toiseen - niin kuin jäljentäisi lyijykynällä paperille jäänyttä edellisen kirjoituksen painaumaa. Summittaiset pyyhkäisyt piirtävät todellisuuden esiin yksinkertaisen kopion muodossa.

Henkilö, joka harrastaa tällaista flanööriä, on täysin erilaisessa asemassa tiedon ja todellisuuden suhteen kuin tyypillinen ihminen, joka oppii asioita yhteydessä tarinaan. Jälkimmäinen oppii aina narratiivien kautta, eikä haalean todellisuuden satunnaisia yksityiskohtia seurailemalla. Tyypillisiä hallitsevia narratiiveja ovat esimerkiksi kansallista identiteettiä mukailevat pääuutiset, koulujen opetussuunnitelmat sekä vanhempien tarinat siitä, millaista on hyvä elämä tai millaista elämä oli heidän lapsuudessaan.

Poukkoilevaa oppimistapaa voisi kutsua joko autistiseksi tai etuoikeutetuksi. Autistinen ihminen ei ymmärrä tarinoiden päälle, sillä hänen on vaikea hahmottaa ihmisten välisiä juonia. Ja etuoikeutettu ihminen ei puolestaan tarvitse poliittisten sidosryhmien narratiiveja. Hän ei tarvitse heimon yhteistä tarinaa lämmikkeekseen, sillä hänellä on valtaa olla itsenäinen, kenties jopa valtaa liittoutua pelkästään omien vastojensa tai pelkästään merkityksettömän todellisuuden kanssa, halveksien uskontoja ja politiikkaa, kääntäen lopulta halveksuntansa eksistentialismin muodossa koko elämän mielekkyyttä vastaan.

Kiireinen, köyhä ja työtätekevä ihminen ei ehdi kritisoida narratiiveja. Hän vain valitsee niistä itselleen yhden mieluisimman, tai kenties se valinta tehdään hänen puolestaan.

Tämän jälkeen hän oppii maailmasta enimmäkseen asioita, jotka tukevat narratiivia, sillä oppi kulkee hänen tuntemansa tarinan rinnalla. Hän vaihtaa mielipiteitä ja tietoa niiden ihmisten kanssa, jotka uskovat samaan tarinaan. Muiden väitteisiin hän ei usko. Niinpä hänen on vaikea oppia mitään, mikä ei kuuluisi hänen tuntemaansa tarinaan, ja näin tarina aina vain vahvistuu.

Ongelma on siinä, että kaikissa tarinoissa on ristiriitoja. Niissä on myös sankareita ja pahiksia. Jos mikään tietty tarina saa yhteiskunnassa täydellisen hegemonian, se tulee niin ylpeäksi, että yrittää luoda omista ristiriidoistaan objektiivista todellisuutta. Se pyrkii pakottamaan maailman oman selitystensä muottiin. Ja tällöin mielen sisäiset ristiriidat muuttuvat todellisen maailman helvetiksi.
Asioiden ja ihmisten on väistyttävä tarinan tieltä, jos ne eivät kuulu siihen tarinaan. Ulkopuolisille elementeille käy jopa pahemmin kuin tarinan vihollisille, sillä viholliset sentään ovat osa tarinaa, ja tarina on heistä riippuvainen. Jos tarina tuhoaa omat vihollisensa, se muuttuu merkityksettömäksi, se loppuu.

Näinhän Fukuyama jopa ehti väittää 90-luvulla, kommunismin romahdettua ja kapitalismin voitettua sota kilpilevista talousjärjestelmistä. Hän kutsui sitä "historian lopuksi", sillä tarina ei voinut jatkua ilman vihollista ja vastustajaa. Näin ehdottoman riippuvaisia me ihmiset olemme tarinoista.

OSA 2 - todellisuudelta suojautumisen keinoista

Tarinat harvoin saapuvat päätökseen, mutta tarina-arjessa me joudumme suojelemaan itseämme ja läheisiämme ulkopuolisilta, tarinaan kuulumattomilta elementeiltä, jotka omalla monimutkaisuudellaan uhkaavat osoittaa sen, että luomamme tarina on pelkkä karkea yksinkertaistus.

Koska ihmiset usein kehittyvät tutkijoiksi tiettyä uraputkea pitkin, he myös kulkevat elämänsä tiettyjen tarinoiden matkassa. Näin he saattavat edistyä tieteen kentällä hyvinkin pitkälle ilman että joutuvat koskaan todella rajusti vastakkain sen tosiasian kanssa, että he elävät tarinassa - omassa tarinassaan sekä oman yhteisönsä tarinassa.

Kun on puhe todellisuudesta, luotan paljon enemmän sellaisen ihmisen puheisiin, joka on menettänyt kaiken ja romahtanut täydellisen pohjalle. Olen oppinut buddhalaisuudelta paljon ja uskon, että ihminen voi vapautua tarinoista vain luopumalla kaikesta.

Buddha luopui maallisesta omaisuudestaan, mutta häneltä kului sittenkin vuosikymmen siihen, ennen kuin hän vapautui sisäistämästään sadusta. Hän loi uuden uskonnon, koska hän näki aiemman lapsuudenuskonsa ristiriidat, dekonstruoi ne suurella vaivalla ja katsoi todellisuutta tuorein silmin.
Tietenkin Buddha ja hänen seuraajansa sitten loivat suuren määrän tarinoita hänen elämästään ja opeistaan, jotka ovat vain tarinoita - mutta Buddhaa ja Jeesusta yhdisti se, että he molemmat hylkäsivät isiensä ammatit ja viettivät pitkän ajanjakson erämaassa.

Heidän tarinansa opettaa meille joitakin niitstä keinoista, joilla ihminen voi kyseenalaistaa ja uudelleenkirjoittaa sitä tarinaa, johon hänet on tuupattu niin kuin voimakkaaseen virtaan. He ovat löytäneet jalansijaa ja nousseet rannalle, edes lyhyeksi hetkeksi, mutta se jo riittää. Sen jälkeen heistä tuli tarinoiden mestareita.

Heitä molempia nimittäin (tarinoiden perusteella) yhdistää myös puhe vertauskuvista. He ymmärsivät vertauskuvien voiman. He olivat tietoisia siitä, miten ihmiset kertovat toisilleen tarinoita, joihin kiteytyy valtavasti merkitystä.

Kun yhteiskunnan ja kokonaiset sivilisaatiot ajautuvat kriisiin, niillä on tapa takertua kaikin voimin omiin tarinoihinsa. Mutta se vain johtaa ristiriitojen syvenemiseen ja vahvistumiseen. Kun tarina joutuu kriisiin, on aika uudelleenarvioida tarinaa, juuri kuten Nietzsche opetti. On aika todeta, että Jumala on kuollut, mikä on sekin monimutkainen metafora.

Aika-ajoin tietty aikakausi on tullut päätökseensä ja tietty epäjumala on kadottanut kasvonsa. Silloin on aika vetäytyä erämaahan ja etsiä kosketusta todellisuuteen tarinoiden tuolla puolen.

Etiikka, eli jälkisanoja minuudesta

Kirjoitin Pikkujättiläiseen viime viikolla "minuudesta puhumisen vaikeudesta":
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2017/01/minuudesta-puhuttaessa.html


Kirjoitin hetkeä myöhemmin tuolle kirjoitukselle jatkoa, mutta en enää halunnut lätkäistä sitä kaiken muun perään, ja ajattelin että se kenties sopii paremmin tämän blogin tyyliin:

Minuuden kieltämisen etiikasta, eli rehellinen vaihtoehto Taivaalle

Minuuden kieltäminen on rehellinen vaihtoehto tapakristittyjen Taivaalle, jos siihen tahdo tai kykene uskomaan. Minuuden epäileminen on myös johdnmukainen, vaikkakin vaikea seuraava askel Jumalan epäilemisestä. Kummassakin tapauksessa kyseenalaistetaan persoona, ensin ihmisenkaltainen, inhimillinen luojaolento, sitten ihmisen oman tietoisuuden essentiaalisuus ja kaikki harha mikä siihen liittyy, kuten riippumattomuus, yhtenäisyys, ristiriidattomuus, jatkuvuus ja autenttisuus, vain muutamia mainitakseni...

Jumalasta esitetyt väitteet ovat tyypillisesti pähkähulluja. Sama pätee meidän omaan minuuteemme tai itseen. Arkiset oletuksemme meistä itsestämme ovat tulvillaan järjettömyyksiä, eivätkä useimmat filosofit ole pystyneet paljoa parempaan, kun he ovat yrittäneet kertoa mikä ihmisessä on totisinta ja aitoa, mikä taas mielikuvituksen tuotetta.

Mutta mitä tarkoitin, kun alussa sanoin "vaihtoehto Taivaalle"? Ajan takaa montaakin asiaa, enkö vähiten lohtua kuoleman edessä. Mikä tärkeintä, on minuuden kritiikissä myös vahvan eettisyyden alku. Eettisyys on tärkeämpää kuin kuolemanpelon voittaminen, sillä siitä saa ilon vain yksi ihminen, kun taas toimiva moraali on kokonaisen sivilisaation perusta. Kun ihminen raottaa minuutensa harhojen verhoa, hän aivan luontaisesti ja syvältä kouraisevasti voi kääntyä myös sille kannalle, että kaikien ilot ja kaikkien kärsinykset ovat yhteisiä tai vähintään yhtä tosia.

Kukaan meistä ei ole erillinen, eikä yksin ikuinen, mutta sama tietoisuus ilmentyy kaikissa, kuten myös sama hassu ajatus kuvitella olevansa tietty hyvinkin tärkeä minä. Tämä hassu ajatus ja sitä kautta minuus on kuolematon, juuri siksi että minuudesta on kehittynyt niin tyypillinen järjetön pakkomielle älylliselle elämälle. Sinä olet jo tässä hetkessä minuuteni jälleensyntymä koska käytät itsestäsi ilmausta "minä". Mutta mikä tärkeämpää, sinulla on sama kyky tuoda maailmankaikkeuteen tunne olemisesta, eli tietoisuuden valo.

Jos emme takerru ajatukseen minästä, vaan olemisen kokemukseen itseensä, huomaamme kenties (jos olosuhteet ovat oikeat ja meditaatiolla vähän autetaan), että kuolemanpelko on vain ajatus, mutta paratiisi totisinta totta.

Sitä ihmettä voisi kenties jopa kutsua jumalaiseksi armoksi.

Katharsis ja kurjuuden vetovoima

Maila Pylkkösen runoja lukiessani sain kokemuksen kauneudesta, joka liittyy muiden kokemiin kärsimyksiin. Kenties kyse on katharsiksen alkuperäisimmästä muodosta, joka on kadotettu vuosien saatossa. Alkujaanhan katharsis liittyi juurikin tragediaan ja siihen, että kauhistuttavissa elämänkohtaloissa on jotakin puhdistavaa tai ylentävää.

Sittemmin sanan merkitys on laimentunut tai suorastaan vääristynyt, kun sitä käytetään ilmaisemaan jonkinlaista romanttista käännettä, oikeuden toteutumista tai sovitteluratkaisua.

Antiikin katharsis tarkoitti kuitenkin sitä, että kaikkein kauhein toteutuu, eikä ole mitään ulospääsyä.

Tällaista kauhistuttavaa katharsista, (jos sen kulttuurinen olemassaolo myönnetään) voidaan tulkita monin tavoin. Ensinnäkin voidaan matalaotsaisesti miettiä, että yleisö tuntee omasta elämästään suurempaa iloa, kun se on nähnyt miten heikosti on tarinan päähenkilölle käynyt.

Samalla logiikalla keskiaikainen karnevalismin kuolema-aiheet pyrkivät muistuttamaan eläville, että heidän aikansa on rajattu, ja että tästä päivästä sietää nauttia vanhaan kunnon Carpe Diem -tyyliin.

Carpe Diem on latinaa, joten se kuulostaa vanhalta, vaikka ajatus olisi syntynyt esimerkiksi vasta vuonna 1989.

En väitä, että oma tulkintani "katharsiksesta" olisi yhtään sen enempää välttynyt anakronitiselta nykykulttuurimme tulkinnalta, mutta olen vuosien varrella kauvaitunut syvälle kulttuuristen viitteiden arkeologiin kerrostumiin ja lukenut siinä ohessa Aristotelesta itseään.

Sitä paitsi käytin kirjoituksen alussa sanaa "kenties", joten tämä tieteellisellä itsekriittisyydellä pareminen saa luvan riittää.

Kauhuille altistumisen seurauksista

Palaan Maila Pylkköseen, joka kuoli keski-iässä vietettyään joitakin aikoja suljetulla osastolla. Hänen osakseen koitui näin ollen melko tyypillinen runoilijakohtalo, vaikka aiemmin en ole nähnyt Pylkkösen nimeä liitettävän traagisten runoilijakohtaloiden pitkään listaan. Kenties en muista? Kenties Lauri Viita vietti pitempiä aikoja mielisairaalassa ja piti itsestään suurempaa meteliä?

Kenties "minä, Melleri ja Pyykkönen" ei kuulosta ollenkaan niin hyvältä? Kenties traagisuutta täytyy osata kasvattaa skandaaleilla ja vittumaisella luonteella?

Kenties täytyy kuolla muutamaa vuotta nuorempana ollakseen nuorena kuollut? Kenties täytyy olla mies? Kenties jälkipolville täytyy säilyä utuinen valokuva, jossa ilme on täydellisen salaperäinen?

Väitän, että kaikki tällaiset erityisehdot runoilijan traagiselle kuolemalle ovat osaltaan suojautumiskeinoja sitä tosiasiaa vastaan, että ihminen on kokenyt traagisen elämän, kirjoittanut siitä kauniita runoja. ja kuollut.

Runoilijan kuolemaan ei liity katharsista. Siitä vain syntyy myytti, johon kaikki elävät runoilijat vertaavat itseään. Ensin runoilija miettii ensimmäisen teoksensa vastaanottoa. Sitten hän miettii kuolemansa vastaanottoa.

Nyt uhkaan eksyä aiheesta liialla pateettisuudella. Kauhistuttavuus kärsii, jos äidyn nokkelaksi. Kai se on suojautumiskeino sitä vastaan, etten pääsisi puhumaan siitä aiheesta, joka ei ole raflaava, vaan ainoastaan raskas.

Katharsis on tunnekokemus, jonka nykyaikainen taide on tehnyt hyvin vaikeasti tavoitettavaksi. Elämystä kohti ei edes osata pyrkiä, koska tavoitellaan katharsista, joka on laimea ja kesy.

Kriitikot, yleisö sekä taiteilija itse ovat lopulta iloisia siitä, etteivät he joutuneet kokemaan katharsista. He taputtavat, nousevat ylös ja palaavat kotiinsa kehuen kovasti näytelmää, joka oli juuri sopivan tulinen.

Aito katharsis ei kuitenkaan synny kohtaamisesta tarinan kaaren, vaan ihmiskohtalon kanssa. Se ei ole dramaturgillinen käsite, vaikka se voidaan sellaisena ymmärtää.

Tragedia herättää myötätuntoa ja synnyttää huolta ihmisestä joka kärsii. Jos kärsimys lakkaa, se katkaisee yhteyden, ratkaisee tilanteen. Tätä me ajattelemme, että katharsis merkitsee: näytelmä on ohitse ja voimme palata kotiimme. Katharsis liki poikkeuksetta kuvataan ratkaisuksi, päätökseksi, puhdistumiseksi.

Ja kuitenkin tragedia on pahimmillaan sekä parhaimmillaan sellainen, että se jättää maailmaamme syvän aukon. Tilanne jää auki. Meistä on raotettu myötätunnon avulla ikkunaa toiseen maailmaan, jonka kauhuja me emme pysty enää poistamaan mielestämme.

Ainoa mahdollisuutemme on parantua ihmisenä. Kauheus on raottanut ovea johonkin suurempaan, mihin me emme vielä olleet valmistautuneet. Me kärsimme, koska emme olleet valmiita kohtaamaan tällaista tarinan mahdollisuutta.

Katharttisessa kauheudessa on myös sellaista kauneutta, joka syntyy myötätunnon vaikutuksesta ja voidaan tavoittaa vain yhteisöllisesti.

On kaunista, että näytelmäkirjailija on tahtonut kertoa tämän. On kaunista, että yleisö itkee ja osoittaa, että se välittää muistakin kuin itsestään. On kaunista, ettei kovinkaan soturi kestä liikuttumatta katsoa toisen kärsimystä.

Ei riitä, että minulla on asiat paremmin. Asioille on tehtävä jotakin. Meillä kaikilla on nyt laajempi tietoisuus siitä, että edes sankarit eivät selviä kaikesta vahingoittumattomina.

Antiikin näytelmä on sosiaalinen tapahtuma, jossa yleisön reaktioilla oli tärkeä rooli kokonaisvaikutelman syntymiseksi.

Näytelmän kauhistuttavat tapahtumat olivat vain katalyytti, jonka vaikutuksesta kauhistuttavat asiat saatettiin ylittää surun avulla löydetyn yhteishengen avulla.

Elämä ei ole reilu, mutta yhteiskunta voisi olla.

Minuudesta irtipäästäminen tarinoiden avustuksella

Tarinat tarjoavat samaistumisen kohteita. Ne herättelevät myötätuntoa monen muun tunteen ohella. Itsensä löytäminen tarinassa voi tehdä helpommaksi sen, että löytää itsensä toisesta ihmisestä myös arjessa.

Runoilijat eivät kerro tarinoita, mutta heidän avullaan yhteiskunta kertoo tarnoita itsestään.

Helvetin hieno aforistinen lause, jonka keksin tässä ja nyt. Runoilijan traaginen elämä on keino tarjota traagisen samaistumisen kohteita ihmisille monenlaisten vaikeuksien keskellä.

Hieman kuin antiikin aikana oli pienempiä jumalia alkoholisteile, spitaalisille tai raajarikkoisille, on modernissa yhteiskunnassa runoilijoita kaikenlaisista sairauksista, persoonallisuuhäiriöistä ja henkilökohtaisen elämän ongelmista kärsiville ihmisille.

Jos sinulla on ADHD, löydät runoilijan, jolla oli myös ADHD, mutta hän kärsi sen seurauksena jopa pahemmin kuin sinä, hän on köyhä, hentoinen ja juopottelee. Löydät hänestä ymmärtäjän. Runoilijan ohella tukea sinulle saattaa tarjota myös hänen vaimonsa, joka oli paikalla todistamassa kärsimystä. Kenties vaimosi jo on salaa lukenut samaisen runoilijavaimon elämänkerran, jota sinä pidit yliampuvana ja melodramaattisena?

Joskus aiemmin olen viisastellut jotenkin tähän tyyliin: Lauri Viidan ja Saarikosken parhaat teokset ovat heidän vaimojensa kirjoittamia.

Tämä lienee totta ainakin myyntimäärissä mitattuna. Runoilija avulla kukin sukupolvi kertoo tarinoita itsestään, ja ne tarinat ovat luonnollisesti traagisia.

Runoilijan elämä on kenties lähin kosketuksemme siihen katharsikseen, jonka antiikin maailma tunsi. Ratkaisu ristiriitoihin löytyi vasta kuolemassa, jos sittenkään.

Vapautus tulee sitä kautta, että runoilija on toiminut lapsille esimerkkinä siitä, mitä oikeutetusti tapahtuu, jos he tahtovat perustaa elämänsä julkiseen köyhistelyyn ja ammattimaiseen alkoholismiin.

Edes kovimmat sankarit eivät siitä selviä.

Mutta entä Maila Pylkkönen ja hänen runonsa?

Hänen kohdallaan traagisuuden elämys syntyi siitä, että tajusin miten hienoja runoja hän on kirjoittanut, mutta silti jäänyt paitsi suuremmasta jälkimaineesta, koska hän vain kirjoitti hyviä runoja.

Hän ei tarjonnut yhteiskunnalle suurta skandaalinkäryistä draamaa. Se on hänen tragediansa, ja sitä kauheaa kohtaloa mietiskellessäni minä koin suuren, kauniin katharsiksen. Mitenpä sellaista asetelmaa pakenisi? Tilanne on auki, se jää auki.

Runoilijan aikalaisromaani on hänen elämänsä. Runoilijan menestynein teos on hänen puolisonsa tai kustannustoimittajansa tai lastensa kirjoittama.

Runoilijan itsensä lukeminen on liian iso riski, koska jostakin yllättävästä säkeestä saattaa tunnistaa itsensä.

Budhalaisittain nyrjäytetyssä määritelmässä katharsis on kärsimyksen jälleensyntymän todistajaksi joutumisesta aiheutunut myötätunnon jälleensyntymä.

Katharsiksessa elämä todistuu kärsimykseksi ja kuitenkin kärsimyksestä on ulospääsy, koska kaikki on pohjimmiltaan vain näytelmää, vain leikkiä.


PS.
Jos asettuisin vaaleissa ehdolle, saattaisi vaalilauseeni olla:
"Elämä ei ole reilu, mutta yhteiskunta voisi olla."

Tietoisuudesta puhuminen ja tutkimus

Mielenfilosofian ja aivotutkijoiden spekulaation lukeminen on aina yhtä masentavaa. On ahdistavaa kuinka alkeelliselta kaikki tutkimus länsimainen tuntuu itämaisen filosofian rinnalla.

Hyvin pienellä perehtymisellä akateemiset tutkijat voisivat ohittaa monia amatöörimäisiä kömmähdyksiä ja saavuttaa paljon edistyneemmän lähtöpisteen tutkimuksilleen.

Tietoisuudesta ei osata puhua täsmällisesti ja hienosyisesti, vaikka ilmiö kräkättiin jo yli 2000 vuotta sitten erään Gautaman iltapuhteena. Kaikki tieteelliset jutut joita olen aiheesta lukenut menevät vikaan jo käsitteellisessä erottelussa. Ei tiedetä mitä ollaan edes etsimässä kun tajunta, mieli, tietoisuus, minuus ja muut ovat vain synonyymejä toisilleen.

Filosofit ja aivotutkijat eivät tässä suhteessa eroa: Se mitä jahdataan on lopulta vain käsitteellisen sekasotkun tuottama illuusio.

Mikä sitten olisi se kakkospesä, jolle voitaisiin edetä, kun buddhalaisuuden traditioon suhtauduttaisiin vakavasti? Miten mielen salaisuuksia tutkiva tiede etenisi lähtöruudustaan?

Minuuden ilmiö ei ole aito kokemus, vaan postulaatti tai presuppositio

Ensimmäinen seikka, joka jokaisen mielen filosofiaa harrastavan tutkijan tai filosofin tulisi kohdata on se, että Descartes oli väärässä. Me emme koe olemassaoloa ja minuutta kokemuksellisesti, koska me emme pysähdy ja hiljenny kokemaan sitä.

Kokemisen sijaan me suhtaudumme sisäisiin kokemuksiimme itsestäänselvyyksinä. Jos me tutkisimme ja lähestyisimme ja makustelisimme ja tunnustelisimme ja aistisimme omaa minuuttamme monilta puolin, me tällöin harjoittaisimme meditaatiota, ja sitä eivät länsimaiset akateemiset tutkijat näytä lainkaan tehneen - niin paljon kuin Descartesin kirjoitusten otsikkona olikin "Mediationes de prima...".

Tämän huomaa jo siitä, miten kevyesti ja vähätellen filosofit suhtautuvat minuuteen ilmiönä. He eivät koskaan puhu siitä, miten minuus kiemurtelee ja pakenee otetta. Sen he huomaisivat heti, jos vain istuisivat alas, sulkisivat silmänsä ja alkaisivat tyhjentää mieltään häiriötekijöistä saadakseen huomionsa kohteeksi mielen itsensä, kaikessa sellaisuudessaan.

Jos he olisivat yrittäneet, he tietäisivät miten vaikeaa se on. Tämän yksinkertaisen empiirisen kokeen tekeminen ei ole haastavaa. Meditaation vaikeuden huomaa jo alkeiskurssilla. Sen vaikeus tulee harjoituksen edetessä aina vain selkeämmäksi, ja vuosia meditoinut henkilö suhtautuu minuuden, mielen, tietoisuuden, tajunnan, muistikuvien, aistumusten tai muiden ilmiöiden tarkkailemiseen äärimmäisellä kunnioituksella.

Länsimaiset tutkijat sen sijaan vain toteavat: "Mehän kaikki jo lähtökohtaisesti jo tiedämme, mitä minuus on, mutta miten se syntyy?"

Me emme todellakaan lähtökohtaisesti tiedä mitä minuus on. Emme alkuunsakaan. Päin vastoin meidän tulisi pois'oppia ne harhaanjohtavat varmuudet, joita minuuteemme on synnynnäisen kompetenssin ja kielen sisäistämisen ja varhaiskasvatuksen myötä istutettu.

Länsimaisen tutkijan naurettavuus on kenen tahansa meditaatiota harrastaneen ihmisen silmissä kutakuinkin samaa luokkaa kuin lapsen, joka silmät kirkkaana sanoo: "Meressä asuu esimerkiksi ahvenia ja valaita. Jos ahven syö paljon niin siitä tulee isona valas."

On selvää, ettei lapsi ole kenties edes nähnyt merta, saati sitten valasta.

Ja kuitenkin monet aivotutkijat ja mielenfilosofit saavat oppituolin ja huippurahoitusta, jotta voivat järjestää kursseja useissa yliopistoissa ja suoltaa suustaan samanlaista puppua: "Mehän tiedämme heti kaiken tietoisuudesta, koska olemme sen asukkaita ja kaikki on automaattisesti meille selvää, mutta miten tämä minuus oikeus syntyy?"

Jos nyt kumminkin lähdettäisiin siitä, että ne emme lähtökohtaisesti tiedä omasta tietoisuudestamme yhtään mitään, vaan aivomme ovat ad hoc -postulaateillaan huijanneet meidät liiallisen varmuuden tilaan, jossa meille ei synny tarvetta epäillä sitä, että me emme tietäisi heti aivan kaikkea.

Minuus suojelee itseään analyysiltä tarjoamalla meille lähtökohtaisia skeemoja, jotka eivät perustu tarkkaavaiseen empiiriseen analyysiin, vaan ne on postuloitu ikään kuin presupposioina. Me oletamme, että asia on meille tuttu, mutta virhe on samanlainen kuin jos olettaisimme, että me tunnemme auton kaikki mekanismit, koska osaamme ohjata sitä.

Tiedon puute paljastuu vasta kun jotain menee pieleen ja avaamme konepellin. Edessämme on selkeyden sijaan mystinen läjä putkiä ja johtoja ja kammioita.

Mielen filosofin tulisi aivan ensiksi istua alas, avata mielensa sisiset pellit ja katsella ympärilleen. Ei paljoa vaadi, että me huomaamme miten herkkäuskoisia me olemme olleet. Meidän tietoisuutemme on huijannut meidät luulemaan, että meidät on perehdytetty.

Ja me emme tiedä mitään. Tältä pohjalta me voimme oppia aivan valtavasti. Meditaatio ei ole vaikeaa, vaikka se tarjoaa loputtomasti haasteita. Meditaation tulokset olisi myös helppo yhdistää tieteelliseen tutkimukseen, mutta asia ei edisty.

Tietoisuutemme on liian taitava huijaamaan meitä oletetulla varmuudella. Sen taitavuudelle on syynsä, ja niistä on helppo puhua, mutta puhe on turhaa, jos kukaan ei kuuntele.

Kuuntelijoita ei ole, koska tietoisuutemme postulaatit ovat niin viekoittelevia. Totta kai me tiedämme heti kaiken. Sehän on aivan mahtava lähtökohta etenkin juuri tieteelle.

Tietoisuuden suojamekanismien tuolla puolen

Tietoisuutemme postuloima, kokemusperäiseksi olettamamme näennäistieto ohjaa tutkijat puhumaan mielestä maailmaan heitettynä erillisenä oliona. Mieli on kuitenkin ennen kaikkea persoonapronominien peliä, jossa teot asettuvat sosiaalisiin suhteisiin. Ihmisen minuus on käsitteellisesti rakennettu istumaan erilaisiin positioihin ja kollektiiveihin.

Me pidämme Julius Ceasaria jotenkin hulluna, kun hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa kirjoittamissaan elämäkertateoksissa. Hän ei käyttäydy niin kuin tavallinen terve ihminen käyttäytyisi, mutta juuri tällaisissa asioissa me havaitsemme postulaattien voiman. Me oletamme, että "minä" olisi puheena jotenkin lähempnä todellisuutta, vaikka sillä ei ole mitään todellista eroa pronominiin "hän". Kyse on vain viestinnästä.

1.) Minä tulin, näen ja valloitin.
2.) Hän tuli, näki ja valloitti.

Näiden lauseiden totuusarvossa tai informaatiosisällössä ei ole varsinaisesti eroa, mutta Julius Caesarin käyttämä tulokulma on sosiaalisesti vinksahtanut. Ikään kuin hän ei näkisikään itseään sisältä käsin, vaan olisi irtautunut ruumiistaan.

Ja tietenkin aikaan suhteutettuna asia on juuri näin. Kun sotapäällikkö kertoo menneistä teoistaan, hän ei ole tapahtumien ytimessä. Hän on pikemminkin rehellisempi kuin voisi olettaa: hän kirjoittajana on nyt tässä, mutta taistelijana hän oli tuolla, ei tässä. Niinpä on rationaalisempaa puhua kahdesta eri henkilöstä ja kirjoittaa itsestään ulkoa käsin.

Voimakkaiden tunnekuohujen aikana me emme kykene analysoimaan kokemustamme. Analyysi tulee vasta jälkeen päin. Tämä ongelma koskee oikeastaan kaikkea fenomenologista minuutta. Meillä on vain muistikuva, ei todellista tunnemyrskyä.

Minuuden tutkimus on yleensä paljon enemmän muistinvaraisten vaikutelmien kuin läsnäolevien ilmiöiden tutkimusta - ellemme sitten meditoi tai vaikkapa syö huumeita ja raportoi tapahtumia kun ne ovat käynnissä - mutta tällaisia reaaliaikaisia tutkimuksia eivät monetkaan tutkijat työssään hyödynnä.

Mielenfilosofia voisi olla huomattavasti empiirisempää kuin se onkaan, mutta esteenä on juurikin vakaumus siitä, että mieli on lähtökohtaisesti tunnettu. Ja tämä tutkimuksen tulppa tuntuu istuvan hyvin tiukassa. Jopa niin, että tutkijan ura on vaakalaudalla, jos hän meditoi tai käyttää huumeita saavuttaakseen poikkeavia tajunnantiloja ja edistääkseen työtään reaaliaikaisella tarkkailulla.

Tilanne on aivan nurinkurinen, eikä ole nähtävissä, että tällä menolla mielenfilosofia edistyisi millään tavoin ainakaan lähivuosina. Se mitä väitetään tutkittavan ei ole tutkimuksen kohteena lainkaan, vaan pikemminkin turvaudutaan varmoina pidettyihin tekaistuihin muistikuviin.

Toivoa olisi, jos nämä nojatuolifilosofit edes oikeasti istuisivat nojatuolissa torkahtaisivat siihen. He saattaisivat vahingossa joutua kohdakkain oman tajuntansa ilmiöiden kanssa.

Elämänkaaremme narratiivinen kusivana

Mythbusters, tai jokin vastaava tv-ohjelma, koetti hiljattain tutkia miten helposti voi saada sähköiskun pissaamalla sähköpaimeneen. Selvisi, että pissaajan täytyy olla varsin lähellä sähköistettyä aitaa, koska pissavana muuttuu nopeasti irrallisten pisaroiden jonoksi. Kaari vain näyttää silmissämme yhtenäiseltä, koska neste etenee suoraviivaisesti ja nopeasti.

Sähkön on vaikea hypätä pisarasta toiseen, joten odotettu sähköisku jää haaveeksi, jos etäisyyttä on vaikkapa puoli metriä.

Jana onkin jono, ja tämä tuntui täydelliseltä metaforalta koko elämällemme. Me mieluusti hahmotamme historiamme suoraviivaisiksi ja johdonmukaisiksi tarinoiksi, vaikka tapahtumat olisivat hyvin kaoottisia ja irrallisia. Meillä on mistä valita, joten muistamme vain ne hetket, jotka tuntuvat suuren kertomuksen kannalta merkityksillisiltä. Kokoamme valituista palasista kuvan, joka sisältää vähemmän epäoleellista informaatiota ja siksi se tuntuu paradoksaalisesti sisältävän enemmän kohtalonomaisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta.

Itse asiassa ihminen sairastuu henkisesti - tai vähintään kokee kriisin - jos dramatisoitu tarinanmuodostus jollain tavoin häiriintyy. Elämä tuntuu juurikin kaoottiselta tai merkityksettömältä, koska ihminen suhtautuu siihen liian realistisesti. Todellisuus puhuu kaikista asioista yhtä aikaa, kuten Paavo Haavikko on todennut. Suhteemme siihen ei tunnu enää omalta ja yksityiseltä.

Meidän kuuluu hahmottaa maailma tarinoiden kautta, koska se on meidän luontomme, tai ainakin meille luonteista. Kerromme muille ihmisille tarinamme ja toivomme heiltä tukea aukkojen täydentämisessä. Tunnemme vetoa ihmisiin, jotka vahvistavat tarinamme ja elävät samasta narratiivista: heillä on yhdenmukaisia kokemuksia ja mielipiteitä; samansuuntainen poliittinen tai uskonnollinen näkökulma. He tekevät näkemistään tapahtumista samanlaisia tulkintoja tai vähintään sallivat meidän näkökulman täydentää omaansa.

Terveen itsetunnon ja joukkoon kuulumisen vastapuolena on se, että eeppiset, kollektiiviset tarinat etäännyttävät meidät todellisuudesta. Ne tekevät vaikeammaksi sen, että koskaan mitenkään voisimme kohdata tyhjyyden ja kokea valaistumisen.

Ja näin sanoessani en kiellä sitä, etteikö buddhalaisuus olisi yhtä lailla täynnä tarinoita. Dharma suorastaan elää tarinoista. Buddhan elämäntarinasta on lukuisia variaatioita, jotka kertovat, miten liki jokainen sukupolvi ja kulttuuri on halunnut lisätä siihen omat erityispiirteensä. Tradition rikkinäistä puhelinta pilkkaavat zen-buddhalaiset koanit ovat nekin yleensä tarinamuodossa, ja samoin Jeesus tuli tunnetuksi vertauskuvallisista pienistä tarinoistaan. Tarvitsemme tarinoita siihenkin, jos tahdomme kiistää vallitsevan tarinan tai tunnistaa tarinoissa epäkohtia.

Edes valaistumista ei voi irroittaa siitä, että me janoamme kuulla ja kertoa tarinoita. Valaistuminen on jo käsitteenä narratiivinen: alussa oletetaan, että henkilö ei ole valaistunut ja sitten tapahtuu jotakin, mikä havahduttaa hänet. Valaistumiskertomuksessa on aina alku, keskikohta ja loppu. Valaistuminen on draaman keskeisin käänne. Valaistumisnarratiivi pyrkii karsimaan pois valaistumisen kannalta epäoleellisen ja kaoottiselta tuntuvan aineksen. Maailma halutaan esittää ymmärrettävässä muodossa: valaistumisen syyt ja seuraukset kaivetaan esiin. Valaistumisessa epäkelvoksi havaittu todellisuuskäsitys hylätään ja samalla astutaan fantasian maailmaan. Todellisuuden kohtaaminen tulkitaan tärkeäksi, merkittäväksi ja kohtalonomaiseksi, vaikka mikään ei olisi niin triviaalia kuin se, mikä on, eli todellisuus. Juuri triviaalisuutensa tähden me taistelemme viimeiseen asti sitä vastaan, että valaistuisimme todella, koska siinä ei ole mitään kerrottavaa.

Yritys kertoa valaistumisesta muuttaa todellisuuden narratiiviksi, eikä sillä ole todellisuuden kanssa enää mitään tekemistä. Se valaistumisdraamaa, ei itse valaistuminen.

Myös Buddhan elämä - sikäli kuin puhumme todellisesta henkilöstä - muistutti enemmän kusivanaa kuin kaunista aristoteelista kaarta. Myös hän koki ja teki valaistumistarinansa kannalta epäoleellisia asioita, jotka siivottiin epäoleellisina muistoista, kun hän tai joku hänen ystävänsä myöhemmin kertoi kuinka hän saavutti sen tilan, jota valaistumiseksi nimitetään.

Hyvä dharma on huonoa dharmaa sikäli, että se on iskevää ja tehokasta. Se on toisin sanoen dramaattista ja avaa tehokkaasti inhimillisyyttä. Puhuessaan näennäisesti asioiden todellisesta luonteesta se puhuu reaalisesti vain ihmisestä. Koanit ja valaistumiskertomukset ovat dharmaturgiaa, eli draaman muotoon sovitettua dharmaa. Hyvä zen-mestari on myös hyvä tarinankertoja, tai ainakin hänen oppilaidensa joukossa on oltava Platonin kaltainen näytelmäkirjailija. Eihän Sokrateskaan muutoin olisi jättänyt pysyvää jälkeä historiaan: tarinan on oltava mehukas ja jännittävä.

Puhe "tyhjyydestä" tuntuu herkästi (opiskelujen alkuvaiheessa) tekevän tyhjäksi kaiken muun, koska se paljastaa asioiden olemuksessa piilevät katkokset. Meille on pettymys, ettei sähkö kulje langasta nivusiin, ja että emme saa shokkia. Pisaroiden välillä onkin ilmaa. Alku ja loppu eivät kosketa toisiaan. Ajatus katkoo. Sielu ei hyppää ruumiista toiseen, vaan siinä välissä on pimeys ja kuolema.

Jälleensyntymä on todellinen siinä merkityksessä, että lentävä neste tavoittaa maalinsa. Elämää seuraa elämä. Jokainen pisara ikään kuin edustaa sukupolvea, jotka seuraavat toisiaan loputtomassa ketjussa. Elämä on yhtä kaunista ja arvokasta ja totta, vaikka se ei muodostaisikaan yhtä katkeamatonta janaa, jossa sielu kulkee lokoisasti niin kuin hiihtohississä kumpareelta toiselle.

Itse asiassa ihminen jälleensyntyy jo eläessään. Hän kuolee jo eläessään. Meidän kaikkien tietoisuudessa on katkoksia, unta ja tajuttomuutta. Elämme ja unohdamme: saavutamme tietyn persoonallisen tilan ja sitten muutumme toiseksi. Teemme paljon sellaista, mistä emme tunnista itseämme ja siivoamme tällaiset asiat elämäntarinasta, jonka haluamme muistaa ja esittää muille johdonmukaisena ja yhtenäisenä.

Ja kuitenkin, niin paljon kuin sen tunnustaminen kirpaiseekaan, on
elämämme tarina pohjimmiltaan uljaassa kaaressa liitävä kusivana, jossa irralliset hetket seuraavat toisiaan, eikä jokainen pisara välttämättä osu maaliin.

Silti, niin kauhistuttavana kuin asioiden ja ilmiöiden tyhjyys näyttäytyykin, on tämänkin oivallukset määränpäässä suurta kauneutta. Todellisuuden kohtaaminen on palkitsevaa, jos kykenemme sovittamaan sen maailmankuvaamme. Todellisuudessa nimittäin on myös johdonmukaisuutta, se vain on erilaista kuin luulemme - koska lähtökohtainen inhimillinen ohjelmointimme oikaisee mutkia.

Myötätunnon runollisilta tuntuvat opetukset muuttuvat hyvin konkreettisiksi ja todellisiksi, kun raotamme elämämme narratiivista harhaa. Me olemme normaalissa lähtötilanteessa yleensä valmiita panostamaan siihen, että oman minuutemme jatkuvuus olisi turvattu, koska siihen evoluutio on meidät kasvattanut: hahmotamme 10 tai 20 vuoden päässä sijaitsevan oman itsemme helposti arvokkaammaksi kuin nykyhetkessä elävän lähimmäisemme.

Jos vaikkapa kysytään, kumman haluat ennemmin turvata, sinun oman eläkkeesi, vai kaukaisen maan nuoren lapset mahdollisuuden käydä koulua, me usein vaistomaisesti asetamme edelle oman eläkkeemme, vaikka se siintää kaukana tulevaisuudessa - eikä katkosten takia ole olemassa mitään minua, joka jatkaisi elämäänsä suorassa linjassa. On vain tarina minuudesta, jolle me olemme kuuliaisia.

Sen sijaan kaukaisen maan lapsi on todellinen jo nyt. Hänen elämänlaatunsa parantaminen tulisi myös halvemmaksi. Me turvaisimme kenties kymmenen lapset elämän kehitysmaassa samalla hinnalla, jolla helpotamme omaa elämäämme kaukana tulevaisuudessa.

Bodhisattva on ihminen, joka toisin kuin lännessä helposti ajatellaan, ei ole sukeltanut minkäänlaiseen haaveeseen tai uskonnolliseen unelmaan. Hän on vain kohdannut todellisuuden ja avannut silmänsä. Hän ei aseta omaa elämäntarinaansä geenien itsekkään houkutuksen tähden etuasemaan, vaan ymmärtää saman minuuden jälleensyntyvän kaikissa olennoissa; että jokaisen kokemat ilot ja surut ovat yhtä todellisiä.

Vääristyneistä markkinoista ja elintasoeroista johtuen on helpompaa auttaa toista ihmistä kuin itseään. Buddhan ei ole tarvinnut kehittää tarinoita, joissa selitetään kuinka botthisattvan tulisi toimia globaaleilla maailmanmarkkinoilla. Itse asiassa buddha ei edes ollut mahayana-buddhalainen, vaan monet käyttämämme käsitteet ovat syntyneet vasta paljon myöhemmin.

Buddha vain kurkisti itseensä todellisuuden silmälasein ja päätteli mitä siitä seuraa, että asiat ovat niin kuin ne ovat. Empatian kuiskuttelemat ohjeet ovat fysikaalisia faktoja armottomampia ja horjumattomampia, mutta ne täytyy inhimillisessä maailmassa kertoa viekoitellen, jotta ne menevät perille ja uppoavat yleisöön. Me olemme niin taipuvaisia seuraamaan oman ihmisyytemme ahnetta terveyttä, että emme halua samaistaa itseämme kusivanaan, vaikka siitä seurausi mittaamattoman paljon onnea, jota emme itse saa kokea, koska uskomme itseen ja pidämme siitä kiinni.

Toukokuu

Puoli vuotta kestänyt talvi on ohitse, kun torstaina ajan Utulaan Saimaan rannalle. Autoon on jo lastattu tiiliä, jotka ostin pilkkahintaan Espoon kierrätyskeskuksesta. Muutamia tiiliä olen löytänyt tienvarsilta ja roskalavoilta.

Helmikuussa aloin jo katsella Youtubessa videoita, joissa opastetaan pihagrillin rakentamisessa ja muissa mökkiaskareissa. Kaikkeen löytyy ilmaiseksi ohjeita ja materiaalit ovat edullisia. Kierrätysmateriaalia käyttäen voi valmistaa kasvihuoneen, uunin tai vaikka kokonaisen rakennuksen murto-osalla kustannuksista. Useimmissa projekteissa juuri työ maksaisi eniten, ja mieluusti teen lomalla itse fyysistä työtä ja nikkaroin, kun sitä kaupungissa jää kaipaamaan.

Olen laskeskellut, että 900 euroa maksavan grillin hinnaksi tulee noin 100 euroa. Työkalut sisältyvät kustannuksiin ja jäävät tietenkin talteen myöhempää käyttöä varten.

Eniten maksaa hormi, koska en vielä ole löytänyt roskalavalta ilmaista metalliputkea, joka kestäisi sellaista käyttöä. Tulikivestä tai tulitiilistä valmistettu arinakivi on myös aika kallis. Tulitiiliä täytyy käyttää muissakin paikoissa, joissa tuli nuolee pintoja. Uutena pelkkä savuhormin suppilo saattaa maksaa 200 euroa. Parilla eurolla löysin auton äänenvaimentimen kappaleen joka ehkä kelpaa kun sitä vähän hitsailee.

Varmaan täytyisi lukea inspiraatioksi muutaman vuoden takainen Finlandiankin voittanut romaani, jossa rakennetaan takkaa. Olisiko sen nimi ollut jopa Uuni?

Tilasin jo mökille kylään paikallisen puusepän, sillä saunan terassin lattia romahti vappuna, kun veljeni oli mökillä juhlimassa. Mökillä on yksi jos toinenkin paikka lahona. Puuseppä ei ole varmaan ainakaan vuosikymmeneen tarkastanut rakenteita. Muurahaisiakin on saunalla ollut ja varmaan aika olisi vaihtaa myös lauteet.

Noin viisi vuotta sitten mummo ja vaari lakkasivat käymästä mökillä. Sitä ennen he viettivät siellä jopa kokonaisia kesiä. Viime vuonna vaari kuoli. Sekin taisi olla vappu, kun hän sai aivoinfarktin.

Mökki on pian 90-vuotias. Vaari oli kuollessaan hieman vanhempi. Mökki Saimaan rannalla oli kaikki mitä vaarin perheelle jäi, kun he lähtivät Viipurin kodistaan.

Sodan jälkeen vaari asui mökillä muutamia vuosia vanhempiensa ja kahden siskonsa kanssa. Sitten he muuttivat Imatralle. Pian vaarin isä kuoli syöpään. Hän oli neljäkymmentä-jotain.

Mökki on siis ikäloppu ja vakavien remonttien tarpeessa. Koko katto täytyy ehkä vaihtaa. Ammattilainen päättäköön minkä voi pelastaa ja mistä on luovuttava.

Viime kesänä isäni korjasi veljensä kanssa venekuurin katon, josta paistoi päivä läpi. Nyt sitten saunan terassin lattia jo romahti, eikä puuseppä ole vielä edes päässyt arvioimaan kaikkea työn määrää.

Odotan, että hän laatii meille pitkän tehtävälistan. Lasku lähtee perikunnalle. Nythän se on paras korjata, kun pitkä lama on muutenkin kohtuullistanut hintoja.

Tunnen itseni todella etuoikeutetuksi, kun minulla on tällainen korpivaltakunta, joka teettää työtä. Uskon, että monen masentuneen ja syrjäytyneen ihmisen elämän laatu kohenisi, jos heillä olisi oma koti ja pieni tilkku omaa maata.

Ihmisellä on monen muun tarpeen ohella vakava tarve saada tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Tällä hetkellä jokainen työttömyystuen tai toimeentulotuen varassa elävä ihminen on eräänlainen torppari. He eivät itse saa omistaa omaa elämäänsä. Heitä kaiken aikaa valvotaan ja komennellaan, vaikka heille ei edes anneta mielekästä tekemistä, jolla he voisivat osoittaa hyödyllisyytensä.

Tykkään käydä kierrätyskeskuksissa ihan vain hengaamassa, sillä siellä pörrää köyhiä ihmisiä, joilla on intoa. He eivät ehkä rakenna juuri pihagrilliä, mutta heillä on miljoonia muita ideoita. Materiaali tarjoaa toivoa tekemistä, oli kyse sitten vaatteiden ompelemisesta, huonekalujen korjailemisesta tai keräilemisestä.

Masennuksen ja toimettomuuden taustalla on usein toivottomuutta, jonka taustalla on rahattomuutta. Kaikkeen on perinteisesti tarvittu rahaa. Sillä tavoin yhteiskuntamme on järjestäytynyt. Ei kierrätyskeskuskaan ole ilmainen, mutta se tarjoaa toivoa. Läjä tiiliä on kuin kasa lapsuuden Lego-palikoita. Mitä kaikkea niillä voikaan rakentaa!

Säkillinen sementtiä maksaa 5 euroa. Hiekkaa ja vettä löytyy kaikkialta. Ostin myös muurarin lapion 3 eurolla.

Metsä on täynnä sieniä ja marjoja. Kaupunki on täynnä ovia, jotka eivät aukene.

Jossain vaiheessa muuttoliikkeen lähiöihin luulisi kääntyvän. Ei ihmisen ole hyvä asua pienessä betonisessa laatikossa, vaikka nykyään tiet johtaisivatkin lähiöön, niin kuin aikoinaan johtivat Roomaan. Kaupunki on katiska, jonne miljoonat ihmiset huijataan luvaten rikkauksia ja kuuluisuutta. Sitten he lopulta homehtuvat kalliiseen vuokra-asuntoon tehden työtä, josta maksettu palkka ei riitä kerryttämään mitään omaisuutta.

Unelmat ovat kaupunkien rakennusainetta. Betoni ja unelmat.

Minulla on suvun rantapläntti ja kasa tiiliä. Tiedän että olen etuoikeutettu.

Olen riittävästi katsellut post-apocalyptisiä elokuvia ja pelannut Fallout-pelejä tietääkseni, että sitä minä elämältäni haluan. Haluan haistattaa paskat näennäiselle sivistykselle, joka perustuu narsismille, ahneudelle ja katteettomille lupauksille.

Minun tapani tavoittaa maailmanlopunjälkeinen maailma on ajatella asioiden edelle. Menen johtopäätöksissäni kyllin pitkälle ja pähkäilen, että onneni ei löydy viitoitetun tien päästä.

Paljonhan on minuun lapsena ehditty tunkea viihdeteollisuuden tunteita, joiden dekonstruoimisessa on vierähtänyt vuosi jos toinenkin.

Irtaudun yhteiskunnasta mieluiten kunnioittamalla niitä arvoja, joita yhteiskunta kertoo vaalivansa. On helppo huomata, että jos vapautta, myötätuntoa, sivistystä ja kauneutta pitää elämänsä ohjenuorana, niin päätyy usein itse kääntymään eri suuntaan kuin yhteyskunta. Meidän aikamme sanoo yhtä ja tekee toista. Niinhän ne kaikki.

En suinkaan usko, että yhteiskuntajärjestys tuosta vain romahtaisi. Pidän naurettavina useimpia survivalisteja, jotka hamstraavat säilyketölkkejä tai kaivavat pommisuojia.

Kyse ei ole järkevästä tulevaisuudenvisiosta, vaan unelmoinnista. Survivalistit eivät pelkää, että yhteiskunta romahtaisi. He toivovat, että yhteiskunta romahtaisi. Siitä he näkevät unia.

Sivistys on yhdeltä kantilta sitä, että ihminen vastustaa omaa ihmisyyttään. Sitähän koulutus on: uudelleenohjelmoimista - lähtökohtamme toteamista riittämättömäksi. Ei riitä, että ihmiseksi syntyy. Täytyy myös kasvaa ihmiseksi.

Sivistymättömän katkeruus usein kumpuaa siitä, ettei aikuinen koe saaneensa sitä kuria ja kannustusta, joka on auttanut muita eteen päin. Rahaa varmaan aidosti kadehtitaan, mutta samalla tavalla taide-eliitti saa osakseen katkeruutta. Vihaajat tietävät, ettei peli ole reilu. Toiset saavat kotoaan ihan eri määrin tukea symbolisen pääoman kertyttämiseen.

Sivistys vastustaa ihmisyyden alkutilaa, mutta se toisaalta vastustaa myös hallitsevan aikakauden mielentilan ehdottomuutta. Sivistys on mielestäni ajanhengen kanssa kilpaileva toinen kollektiivinen mielentila, historiallisempi ja vertailevampi katsanto, jossa ihmisyyttä ei ole tukahdettu määrättyjen asenteiden hegemonialla, vaan se voi hyvin ja kukoistaa.

Sivistys ei pidä biologia tai kulttuurin puolta, vaan ymmärtää ihmismielen hahmottamien vastakohtien tarvitseman keskinäisen tasapainon, koska vastakkainasettelu on sekin vain ajattelun kainalosauva. Eläimellinen halu ei ole sen parempi kuningas kuin kylmänlooginen päätelmäkään. Me tunnemme, että jokin ajatus järkevä. Me järkeilemme, että haa, tuohan on tunne!

Ihanteiden tasapuolisesta kocktailista juopuva tai luopuva talouseliitti ehkä haalii itselleen sitä rahaa ja valtaa, jota se paljoaa. Muiden antiikin hyveiden unohtaminen näkyy kuitenkin onnellisuudessa aivan samalla tavoin kuin D-vitamiinin tai seleenin puutostila.

Tehokkuus ei voi jyrätä mielekkyyttä. Kilpailukyky ei voi lopullisesti tukahduttaa myötätuntoa. Pomot voivat pakoilla toisessa maassa ilmoittaessaan irtisanomisista, mutta ennen pitkää he kohtaavat kadulla katseen, joka jää kummittelemaan. Me aivan turhan päiten tarjoamme rikkaille ja mahtaville näitä eriarvoistumisen armottomia ansakuoppia, jotka johtavat ihmisten eristäytymiseen ja etääntymiseen toisistaan.

Ihminen tarvitsee monia ihanteita voidakseen hyvin. Ihanteita ja toivoa. Pidän toivoa suuremmassa arvossa kuin unelmia. Televisio on unelmatehdas, mutta kirkko ja kierrätyskeskus tarjoavat toivoa.

Toki kirkkokin voi mennä vikaan siinä, jos se alkaa rakennella unelmia lyödyistä vihollisista ja valituista kansoista, mutta kirkko on sentään meidän ajassamme sillä tasolla, jolle se kuuluu. Kirkon on hyvä elää pienessä epävarmuudessa, jotta se osaa elää niiden yhteydessä, jotka kärsivät ja pelkäävät.

Kunhan vain ei pahin peloistani toteudu, eli hallitus ei jonkin ateistisen vimman vallassa pakota kirkkoa yliopistojen tavoin hankkimaan rahoitustaan vapailta markkinoilta. Siitä ei syntyisi muuta kuin totaalinen ilmestyskirjan peto: uskonnontulkinta, joka  muutamassa sukupolvessa oppii hyödyntämään toivoa ja uskoa rahankeruun välineenä.

Unelmat on jo myyty mainosteollisuudelle ja turhuuksien markkinoille, mutta kukaan ei enää voi hyvin siinä vaiheessa kun toivo palvelee rahaa.

Ateistit etenkään eivät tunnu ymmärtävän, että heidän sallitaan kokoontua ja ilmaista mielipiteitään, koska kirkko on kesytetty turvallisilla tulonlähteillä. Jos kirkolta viedään verotusoikeus, se alkaa verottaa kansaa paljon tehokkaammin keinoin, karismalla ja helvetinpelolla.

Se ei ole suunnitelmallista tietenkään, mutta kulttuurievoluutiossa voi hyvinkin käydä samoin kuin Yhdysvalloissa: kirkkokunnista tehokkaimmin rahastavat kasvattavat vaikutustaan, kunnes tehokkain jää jäljelle ja lopulta politiikasta erotettu uskonnollisuus hallitsee politiikkaa. Usein armottoman vapaassa kilpailussa ovat parhaiten pärjänneet juuri fundamentalistit, etenkin ne joilla on kanttia levittää vihaa ja vainota vastustajia. Ateismi on nyt Yhdysvalloissa jopa vihatumpaa kuin kommunismi. Sitäkö ateistit toivovat myös meillä Suomessa?

Papit, kuten ekonomistit oppivat palvelemaan sitä herraa, jolla on maksukykyä. Niinhän taloudessakin on asteittain käymässä, että rikkaiden ja köyhien talouskäsitykset erkanevat sen mukaan mitä kumpikin osapuoli tahtoo kuulla.

Tieteellä ei ole tässä hajaannuksessa paljoakaan painoarvoa, koska puolueettomat näkemykset eivät kerää tykkäyksiä tai vihaisia kommentteja. Niinpä ne eivät nouse näkyville mediassa. Yhteiskunnan ylä- ja alapäissä elää pian kummankin näkemyksen lihavia agitaattoreita, jotka valitsevat vain omaa talouskäsitystään tukevat todisteet ja aina vain etääntyvät toisistaan.

Syntyy harha yksimielisyydestä ja varmuudesta. Syntyy kuppikuntia, joiden sisältä on vaikea astua ulos, koska tuntemattomat voivat paljastua omituisiksi. Heillä on kaikista asioista väärä mielipide.

Aleksander Stubb on parantumaton. Vasta syksyllä hän käänsi päässään, että 90% on hyvillään hallituksen haloispolitiikasta, kun luku olii 10%, ja nyt keväällä hän taas vakuutti, että enemmistö on tehtyjen päätösten takana - juuri kun gallup paria päivää ennen kertoi, että vain joka neljäs äänestäjä katsoo hyvällä hallituksen politiikkaa.

Eihän vika ole tietenkään yksilössä, vaan rakenteissa. Meillä on monia teknologioita, jotka ihmisaivojen tavoin suodattavat uutisvirrasta valikoituja totuuksia sen mukaan mitä haluamme kuulla.

Tuntemattomia ei ole ollenkaan kiva kohdata, kun on tottunut teknologisiin mukavuusalueisiin, ja sitten vielä kaiken lisäksi kaikki haluavat muuttaa suureen kaupunkiin, jossa olisi enemmän omanlaista seuraa, vaikka keskimäärin ihmisten kanssa ei ole mitään keskusteltavaa. Syntyy epäluottamusta. Niitä toisin ajattelevia ihmisiä tulee kadulla vastaan valtoimenaan, eikä tee mieli puhua kenellekään.

On määriteltävä tarkoin mikä tila kuuluu kenellekin ja mitä siellä on luvallista tehdä.

Kaupunki olisi niin paljon parempi paikka, jos siellä nuorille, vanhiksille, työttömille, koiranomistajille, vammaisille ja maahanmuuttajille tarjottaisiin omaa tilaa. Kaikilla tulisi olla oikeus paikkaan, josta heitä ei hätistettäisi pois.

Eivät kaikki nuoret ole kiinnostuneet politiikasta. Eivät heidän mielipiteensä ole vielä lukkiintuneet. Nuoret kestävät istuskella Karhupuistossa kallion huipulla kaljaa juoden.

Mielellään mistään ei saisi hätistää pois yhtään ketään. Tilasta on vain tullut kaupungeissa niin arvokasta ja on hienompaa istua mahdollisimman kalliin neliömetrin päällä kaljaa juoden.

Olisin yhtä hyvin voinut rakentaa sen pihagrillin keskelle Karhupuistoa. Olisin tehnyt sen huolella, ilmaiseksi. En usko että lapset sitä hajottaisivat, kun sen muuraisi umpeen.

Ei ole mikään mullistava idea, että annetaan vaikka maahanmuuttajille tiiliä ja laastia. Annetaan heidän ahertaa. Netistä löytyy ohjeita.

Miksi sitä sitten ei todennäköisesti tapahdu vaikka idea nyt kävi mielessäni? Pidätteleekö minua jokin? Varmaan pelkona on, että byrokraatit kieltävät tai liike-elämä kuulee ja tahtoo purkaa sen grillin, jotta he itse saisivat kalliilla rahalla rakentaa tilalle uuden? Jotain tällaista.

Kaupunkeihin mahtuu niin paljon tällaista vainoharhaa. Onhan koko Kierrätyskeskus uusi ja mullistava konsepti. Kaikki eivät tajua, miten paljon materiaalista rikkautta meiltä löytyy. Vaatii rohkeutta tehdä jotakin ennen muita.

Meillä on huutava puute organisaatioista, jotka pysyisivät koossa ja toimisivat tehokkaasti ilman palkanmaksua, karismaa tai käskyttämistä. Ihminen ei ole kehittynyt elämään kotoisasti miljoonakaupungissa ja siksi tuo suuren helpotuksen, jos sulkee sälekaihtimet.

Kerrostalobunkkerini sisällä minä unelmoin toisesta bunkkerista, joka olisi maan alla keskellä sodan raunioita. Ovi avautuisi heti ulos eikä porraskäytävään.

Nousisin ylös pommisuojan luukusta ja päivä paistaisi kirkkaana. Maailma olisi täynnä vaaraa. Maailma olisi meidän. Romahtaneen portin edessä ei seisoisi käsi ojossa portsaria, joka vaatii nähdä rahaa ja henkilötietoja.

Eihän maailmassa ei ole muuta vikaa kuin se, että kaikkialla on sääntöjä. Siihen populismikin perustuu, että näitä sääntöjä luvataan purkaa. Köyhät antavat äänensä puolueelle, joka lupaa karsia sääntöjä, mutta populisti ei voi poistaa niitä, koska hän elää normien luomasta puristuksesta. Jos sääntö puretaan, sen tilalle tulee maksu. Lopulta kaikki on sallittua vain sille, jolla on varaa maksaa.

Metsät ovat silti syksyllä täynnä marjoja ja sieniä. Metsän tarjoamaa ateriaetua ei vähennetä toimeentulotuesta, jos kumartuu mättäälle ja poimii suoraan suuhunsa. Ei sossu siitä mitään tiedä. Parempi kuitenkin varmuuden vuoksi puuhkiä sinisyys huulilta ennen kuin palauttaa vaadittuja liitteitä.

Sitten sinä vasta kusessa oltaisiinkin, kun ne tietäisivät, että köyhällä on pakosuunta. Olet huomannut, ettei metsä olekaan muuri. Hahmotat aukkoja puiden välissä. Olet näkevinäsi ihmisen kokoisia aukkoja, suurempiakin.

Kortteleiden seinät ovat läpäisemättömiä, mutta mäen voi kiivetä. Jopa suon voi rämpiä ja joen kahlata. Silloin huomaa olevansa nuori ja terve. Kaupungissa sen jotenkin ihan unohtaa, että jalat kestävät vielä säntällä ja hyppiä ilosta.

Luonto edellyttää niin täydellisen erilaista ajattelun kehystä. On uskomaton tunne, kun hoksaa, että mäntymetsän keskellä kaikkiin suuntiin saa ja voi kulkea.

Autotien ääni kantautuu kauas, mutta ei sentään loputtomiin.

Aiemmin minua ahdisti enemmän

Olen koko aikuisikäni elänyt kohtuullisessa köyhyydessä. Toimeentuloani on helpottanut se, että olen hätätilanteessa aina saanut apua vanhemmiltani, ystäviltäni tai isovanhemmiltani, jotka asuvat samalla paikkakunnalla. Pitkän opiskelujakson aikana myös ehdin tottua pieniin tuloihin. Olen sovittanut elämäntapani ja yleiset menoni siten, että tulisin mukavasti toimeen 10.000 euron vuosituloilla.

Vain kahdesti olen yltänyt virallisen köyhyysrajan tuntumaan, mutta en vielä koskaan en ole selkeästi ylittänyt sitä. Ennätysvuosi taisi olla 2014, jolloin kaikki yhteenlasketut tuloni olivat reilut 12.000 euroa. Silloin sain pelkästään kirjastoapurahaa 5.000 euroa.

Heikoimpina vuosina tuloni ovat olleet alle 7.000 euroa, mikä on jo omasta mielestänikin liian vähän. Vaikka vuokraan menisi vain 4.000 euroa, jää muuhun elämiseen alle 300 euroa kuussa. Se on vähemmän kuin mitä saisin toimeentulotukea. Ennemmin silti tienaan rahani silpputöillä.

Syitä köyhyyteeni on lukuisia. Osin tilanne johtuu taantumasta ja osin minusta itsestäni. Suomen heikko taloustilanne osui kohdallani pahaan saumaan, sillä koko vuosien 2000-2007 nousukauden olin opiskelijana, eli en saanut hyödyntää parempia työllisyysasemia ja korkeaa tulotasoa. Vuonna 2008 alkoi varsinaisesti urani lavarunoilijana, kun Helsinki Poetry Connection sai alkunsa. Vuonna 2009 perustin blogini Kaikkien Asioiden Pikkujättiläisen ja vuonna 2010 sain julkaistua esikoisrunoteokseni.

Siitä alkaen Suomen talous onkin ollut täysin kuralla. Työllistymisnäkymiä on tarjoutunut erittäin kitsaasti, joten minulla on ollut aikaa kirjoittaa blogia ja julkaista runokirjoja.

Tästä pääsemmekin siihen, miksi saan syyttää köyhyydestä itseäni. Olisin tähän mennessä voinut jo luoda jonkinlaiset suhteet useisiin lehtiin, jos olisin huolelliset hionut paremmat juttuideani julkaisukuntoon ja tarjonnut niitä aikakausilehdille. Kolmesti minulta on erikseen pyydetty tekstiä ja olen sellaisen myös kirjoittanut. En kuitenkaan ole jatkanut yhteydenpitoa, vaan jatkanut raakileiden julkaisemista blogissa. Olen jotenkin sillä tavalla kärsimätön, että haluan julkaista ajatukseni heti ja siirtyä eteen päin.

Kärsimättömyyden ohella kärsin siitä, ettei raha jostain syystä motivoi minua. Suhtaudun rahaan vain välttämättömänä pahana. Olisi mukavaa, jos minun ei tarvitsisi olla sen kanssa edes tekemisissä. Jos joku tarjoaisi minulle asunnon ja ruokaa, sekä yksinkertaiset vaatteet, niin saisin keskittyä vain työntekoon.

Ja tähänkin liittyy ongelma: koen kutsumuksekseni ja ammatikseni ongelmien ratkaisun, näkökulmien yhstelyn ja uusien ideoiden kehittelemisen. Kukaan ei kuitenkaan toistaiseksi ole tarjonnut palkkatyötä, jossa tavoitteena olisi puhdas innovatiivisuus, ilman rajoittavia kehyksiä.

Osaisin väsymättä ratkoa vaikkapa suuryrityksen hajanaisia ongelmia, istua palavereissa ja pähkäillä ratkaisuja tuotekehittelyyn, markkinointiin tai logistiikkaan. Toinen missä olen hyvä, on opponointi. Olen hiton taitava sanomaan sen ääneen, jos huomaan jonkun päättelyketjussa virheitä. Voisin hyvinkin tarkistaa vaikka presidentin puheita tai korjata tyhmien elokuvakäsikirjoitusten loogisia ristiriitoja, ennen kuin ne filmataan.

Jos luovuutta peräänkuuluttavista työpaikkailmoituksista on pulaa, niin kriittisyyttä metsästetään sitäkin vähemmän.

Odotukseni työpaikoista kuulostavat epärealistisilta, mutta itse asiassa ne ovat varsin realistiset: en odota työllistyväni.

Pitkään jatkuneessa köyhyydessä on se ongelma, että asteittain kengät ja vaatteet alkavat ränsistyä. Pitäisi vähintään parin vuoden välein saada jostain sellaista rahaa, joka ei heti menee elossapysymiseen. Voisi ostaa muutaman parin uusia kenkiä ja kaikki olisi taas vähän aikaa ok.

On oma syyni sekin, että en välitä köyhyydestä tai edes kuolemasta. En osaa oikein samaistua itseeni, kun tiedostan, että joka tapauksessa tulen kuitenkin kuolemaan, mutta jos onnistun oivaltamaan jotakin tärkeää, ja pukemaan sen sanoiksi, saatan auttaa monta kertaa useampia ihmisiä, joilla on edessään enemmän elämää. Jokainen ihminen on itse itselleen minä. Jokaisen kokemat ilot ja surut ovat yhtä lailla tosia.

Haluan viedä filosofiset ja hengelliset tutkimukseni loppuun saakka, koska olen saanut harvinaisen tilaisuuden keskittyä täysipainoisesti siihen. Pysyn hengissä, vaikka en tekisi palkkatöitä. Se on globaalissa mittakaavassa, ja ihmiskunnan koko historiaan verrattuna harvinainen etuoikeus. Niinpä köyhyys ei ahdista minua oikeastaan yhtään. Se on pieni hinta siitä, että olen saanut vapautua paljon suuremmasta ahdistuksesta.

Teini-iässä mietin vääjäämätöntä kuolemaa ja tunsin aivan suunnatonta kauhua, koska olin saanut syntyä tähän maailmaan vain luopuakseni jonakin päivänä aivan kaikesta: elämästäni, ystävistäni, terveydestäni, aivan kaikesta. Minun oli mahdotonta kuvitella, että saisin elämästä mitään iloa, koska kaikki oli väliaikaista ja irvokkaasti kadotukselle merkittyä.

Velloin paljonkin tällaisissa ajatuksissa, kunnes oivalsin, että minuudella itsellään ei ollut kasvoja tai nimeä. Minuudella ei kenties ollut aistivälineitä tai ajatuksia myöskään. Kenties sitä ei ollut olemassa laisinkaan.

Tietoisuuden kokema kauhun tunne on kehollista alkuperää. Toiveemme ja pelkomme ovat evoluution tuotetta. On luonnollista pelätä, koska pelko suojelee. On luonnollista myös olla ajattelematta kuolemaa, koska se ei edistä normaalia elämää. Liiallinen kuoleman ajattelu, hengellinen tai filosofinen herääminen, miten vain, on jonkinlainen neuroosi, lajityypillisesti ei kovin harvinainen valuvirhe, mutta tarpeeton poikkeama kumminkin.

Olen aina ollut varsin taitava sulkemaan pois kaiken muun ja keskittämään huomioni haluamaani yksityiskohtaan. Kun aikani analysoin minuuteni rakenteita ja tietoisuuteni mekaniikkaa, huomasin, että sekä halut että pelot voidaan hakkeroida. Ne eivät ole sen enempää kuin tiettyjen ajatusten tai ulkoisten ärsykkeiden laukaisemia reaktioita. Ihminen saattoi minimoida tai kehittää itsessän moniakin taipumuksia, etenkin pitkällisen harjoittelun avulla.

Perimmäinen, kosminen pelko, jonka herättää ajatus vaikkapa kuoleman jälkeisestä tyhjyydestä, on kaikesta kokonaisvaltaisuudestaan huolimatta vain kulissi. Sen takana piilee suuri ristiriita: täytyy ensin olla se elämä, joka pelkää katoavansa iäksi. Ja jos se katoaa, niin pelko katoaa sen mukana.

Pelko ei kuitenkaan ole sidottu yksilöön, kuten ei myöskään tietoisuus. Vaikka minä itse saisin oman pelkoni dekonstruoitua, ei se tarjoa paljoakaan lohtua. Kuolemani jälkeen, ja jo tälläkin samaisella hetkellä elää tuhansia tai miljoonia ihmisiä, jotka pohtivat samaa, ja pelkäävät samaa.

Minulla ei ole yksityisoikeutta omaan pelkooni, koska voin lukea siitä kuvauksia maailmankirjallisuudessa. Minulla ei ole yksinoikeutta luovaan kykyyni tai oivalluksiini. Kaikki on koettu monet kerrat, ja tullaan jälleen kokemaan. Minulla ei siis ole yksinoikeutta edes oman kuolemani tuomaan vapautukseen. Ei auta, vaikka miten hienosti ja lopullisesti kuolisin; joku toinen on samassa tilanteessa elämänsä kanssa ja hän on yhtä lailla itselleen minä; yhtä lailla hän tiedostaa olemassaolon todelliseksi.

Aistiemme ja ajatustemme, tunteiden ja jopa tietoisuutemme taustalla oleva yksityinen minuutemme on mitä triviaalein asia. Kaikista maallisista taidoista ja puutteista riisuttuna minuus on vain ilmaa. Se on kenties kokemuksena hyvinkin vakuuttava ja onnistuu huijaamaan ajatuksiamme pitämään itseään suuressa arvossa, mutta pohjimmiltaan minä on kuin nolla toisen numeron perässä. Jos luvusta 20 otetaan pois 2, niin sen perässä oleva 0 ei ole mitään.

Minuuden kokeminen kenties onnistuu nollan tavoin korottamaan numeron 1 tai 2 kymmenen kertaa arvokkaammaksi, kun niistä tulee 10 tai 20, mutta itsessään nolla on vain nolla.

Kun ihmisen kaikkien luonteenpiirteiden ja saavutusten taukana oleva minuus riisutaan näistä asioista, me sitä suuresti arvostavina haluamme herkästi kuvitella, että tuo ei-mikään, joka niin sielullistaa kaiken meissä, tulisi säilöä jonnekin Taivaan pysyvyyteen tai kierrättää uudelleen sielunvaelluksen kehässä. Miten perin hullunkurisesti me usein oiommekaan logiikkaa päästäksemme äkkiä karkuun filosofisilta kysymyksiltä.

Nolla, eli tyhjyys, eli minuus, ei-mikään, on kenties jotain, mitä elämä tarvitsee, mutta ilman elämää se ei ole mitään. Sitä ei tarvitse kierrättää. Elämä itse synnyttää sen muassaan. Minuus on kenties meidän käsiteapparaatissamme ja kokemuksessamme vain siksi, että äly on opettanut meidät juonimaan - ja juoniessamme, emme saa koskaan unohtaa perimmäistä tehtäväämme säilyä hengissä ja jatkaa sukua. Niinpä tietoisuutemme, tunteemme ja älymme on täytynyt monikertaisilla itsesuojeluvaistojen seiteillä kietoa osaksi minäkokemuksen selkeyttä: jonka paras suoja on juuri ehdoton varmuus. Minuutemme haamuraaja tuntuu niin ehdottomasti todelta, että länsimaisen filosofian monet mestaritkaan eivät ole sitä osanneet lähestyä vakavin kysymyksin.

Omaan kuolemaan kohdistuva pelottomuus on epäinhimillistä ja saattaa kuulostaa kauhistuttavalta, mutta oman minuuden trivialisointi mahdollistaa sen, että voi juhlistaa kaikkien elävien olentojen kokemia iloja.

Ja sen vuoksi minä en nykyään ole olleenkaan niin ahdistunut kuin taannoin, ollessani täynnä työllistmistoiveita ja tulvillani kuolemanpelkoa. Kenties juuri mystisen oivallukseni tähden kärsin liiasta huolettomyydesta, joka haittaa irakehitystäni ja uhkaa terveyttäni, mutta ainakaan se ei ole opettanut minua karttamaan vakaumukseni mukaista uurastamista. Teen kaikkeni, koska tiedän että aikani on rajattu. Kirjoitan henkeni edestä, jotta joku kenties saisi jonakin päivänä omaan kosmiseen hätäänsä helpotuksen.