Etiikka, eli jälkisanoja minuudesta

Kirjoitin Pikkujättiläiseen viime viikolla "minuudesta puhumisen vaikeudesta":
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2017/01/minuudesta-puhuttaessa.html


Kirjoitin hetkeä myöhemmin tuolle kirjoitukselle jatkoa, mutta en enää halunnut lätkäistä sitä kaiken muun perään, ja ajattelin että se kenties sopii paremmin tämän blogin tyyliin:

Minuuden kieltämisen etiikasta, eli rehellinen vaihtoehto Taivaalle

Minuuden kieltäminen on rehellinen vaihtoehto tapakristittyjen Taivaalle, jos siihen tahdo tai kykene uskomaan. Minuuden epäileminen on myös johdnmukainen, vaikkakin vaikea seuraava askel Jumalan epäilemisestä. Kummassakin tapauksessa kyseenalaistetaan persoona, ensin ihmisenkaltainen, inhimillinen luojaolento, sitten ihmisen oman tietoisuuden essentiaalisuus ja kaikki harha mikä siihen liittyy, kuten riippumattomuus, yhtenäisyys, ristiriidattomuus, jatkuvuus ja autenttisuus, vain muutamia mainitakseni...

Jumalasta esitetyt väitteet ovat tyypillisesti pähkähulluja. Sama pätee meidän omaan minuuteemme tai itseen. Arkiset oletuksemme meistä itsestämme ovat tulvillaan järjettömyyksiä, eivätkä useimmat filosofit ole pystyneet paljoa parempaan, kun he ovat yrittäneet kertoa mikä ihmisessä on totisinta ja aitoa, mikä taas mielikuvituksen tuotetta.

Mutta mitä tarkoitin, kun alussa sanoin "vaihtoehto Taivaalle"? Ajan takaa montaakin asiaa, enkö vähiten lohtua kuoleman edessä. Mikä tärkeintä, on minuuden kritiikissä myös vahvan eettisyyden alku. Eettisyys on tärkeämpää kuin kuolemanpelon voittaminen, sillä siitä saa ilon vain yksi ihminen, kun taas toimiva moraali on kokonaisen sivilisaation perusta. Kun ihminen raottaa minuutensa harhojen verhoa, hän aivan luontaisesti ja syvältä kouraisevasti voi kääntyä myös sille kannalle, että kaikien ilot ja kaikkien kärsinykset ovat yhteisiä tai vähintään yhtä tosia.

Kukaan meistä ei ole erillinen, eikä yksin ikuinen, mutta sama tietoisuus ilmentyy kaikissa, kuten myös sama hassu ajatus kuvitella olevansa tietty hyvinkin tärkeä minä. Tämä hassu ajatus ja sitä kautta minuus on kuolematon, juuri siksi että minuudesta on kehittynyt niin tyypillinen järjetön pakkomielle älylliselle elämälle. Sinä olet jo tässä hetkessä minuuteni jälleensyntymä koska käytät itsestäsi ilmausta "minä". Mutta mikä tärkeämpää, sinulla on sama kyky tuoda maailmankaikkeuteen tunne olemisesta, eli tietoisuuden valo.

Jos emme takerru ajatukseen minästä, vaan olemisen kokemukseen itseensä, huomaamme kenties (jos olosuhteet ovat oikeat ja meditaatiolla vähän autetaan), että kuolemanpelko on vain ajatus, mutta paratiisi totisinta totta.

Sitä ihmettä voisi kenties jopa kutsua jumalaiseksi armoksi.