Ahvenlampi Gita, osa 2

6. Ahvenlammen rannalla listasin kaikki itselleni rakkaat asiat, asiat joita itsessäni rakastan.

Olihan niitä, ei liikaa, mutta mukava määrä kumminkin.

Mietin selviäisikö niistä mikään kuolemalta. Yksi toisensa jälkeen luovutin ne tyhjyydelle, kunnes minusta ei ollut mitään jäljellä.

Oli vain sana "minä". Köyhä, tiedoton ja taidoton.

Ei lyhyt, ei pitkä. Ei komea, ei edes ruma. Minä vain, ilman mitään omaisuutta tai ominaisuutta.

Mitä minä sellaisella minällä tekisin? Ja niin minä päästin irti minästänikin. (Oli korkea aika, olisin luopunut siitä ensin, niin ei olisi tarvinnut nähdä kaikkea muuta vaivaa!)


7. Höpöpuhetta. Kuka minä olen lahjoittamaan pois minää, kun ei minulla sellaista alun alkaen ollutkaan.

Pelkkä sana vain, tyhjä käsite, monenlaisella rihkamalla kuormitettu valhe.

On aika lopettaa hourailu ja lähteä uimaan.


8. Olen kuolematon ja syntymätön ja palan halusta kertoa, mitä Ahvenlampi merkitsee minulle.


9. Aloitan Timanttisutrasta. En tunne ylpeyttä siitä, että olen sen kirjoittanut, tunnen vain suurta iloa sen tähden, että olen saanut sen jälleen löytää ja lukea.

Monesti avaan kirjan ja luen lyhyen katkelman, vain muistuttaakseni itselleni, että se on totta, että joku on todellakin voinut päästä niin lähelle ja aistia syvässä keskittyneisyydessä kaiken sen, josta itse sain vain välähdyksen; kertoa vakaasti ja selkeästi siitä, mistä itse olen vain epäröiden mumissut.

Luen jos päivä on sopiva uimiselle. Joskus luen myös Walt Whitmanin dharmaa, joskus japanilaisia haikuja.

Luettuani kohdan, joka saa sydämeni laulamaan onnesta, lasken kirjan ja kävelen rannalle.

Laskeudun veteen ja annan aaltojen kuljettaa minätöntä miestä, minua.


10. Luettuani ensi kertaa Upanisadeja ja Timanttisutraa muistin menneet elämäni.

Ahvenlammen rannalla muistan kaikki nykyiset elämäni. Kohtaan ihmisiä ja eläimiä ja ajattelen: Kas, siinä minä olen.


11. Ahvenlammen rannalla minun on helpompi päästää irti itsestäni ja löytää itseni.

Sisäinen rauha ei ole vain sisäinen kysymys. Ahvenlammen vihreä viileys tekee melkein kenestä hyvänsä Buddhan, myös tällaisesta puolivalaistusta karjalaispojasta.

Ahvenlampi Gita, osa 1

1. Tiedä, että minä, joka kirjoitan nämä sanat, olen sinä.

Meissä molemmissa elää sama tietoisuus, jolla ei ole nimeä tai kasvoja.

Kun sinä maistat makean tai karvaan, se olen minä joka maistan makean tai karvaan.

Sinä sanot sitä herkulliseksi tai inhottavaksi - mustikaksi tai mansikaksi - mutta mitä väliä sillä on, mikä maku hetkellisesti suussasi häilyy - maistaja on sama, se joka maistaa, olen minä.

Avaa suusi ja sano: "Minä se olen!" Siinä sinulle todistus.


2. Tämä on kertomus valaistumisesta kylmässä pohjolan maassa.

Myös tähän maahan saapuivat kirjoitukset buddhalaisilta mestareilta. Ne oli kirjoitettu tuhansien vuosien aikana. Niitä käännettiin yli sadan vuoden aikana. Jokainen kirjoittaja olin minä.

Jokainen kääntäjä olin minä.

Ja minä joka luin en tuntenut ainuttakaan heistä, mutta lukiessa muistin itseni.

Havahduin paperista ja näin ympärilläni maailman. Tiesin siinä hetkessä, että kaikki on todellista, tunsin todellisuuden koskettavan minua tuossa hetkessä.

Todellisuus oli aina ollut totta, mutta en ollut itse läsnä.


3. En miettinyt lukemaani. En miettinyt kuka olen tai miksi olen, Minä vain olin läsnä ja aistin.

Tuon kokemuksen ihmeellisyys sai minut uskomaan kirjoitusten voimaan. Siinä hetkessä päätin olla läsnä, lukea ja harjoitella.

Halusin kyetä omasta tahdostani vastaanottamaan sen kaiken mikä on, puhtaasti. Ymmärsin, että kyse oli omasta asenteestani.

Maailma oli ollut siinä kaiken aikaa, mutta 20 vuoteen en ollut pysähtynyt katsomaan.

Ja nyt kun katsoin, kaikista pienistä raoista tihkui valoa.


4. Lukemissani teksteissä oli väkevää voimaa. Olin ollut väkevä kirjoittaessani niitä - tai vähentänyt itseni, antanut tekstien kirjoittaa itsensä.

Minä olin ollut suuri nöyryydessä, sinä olit ollut.

Halusin muistaa. Halusin tulla jälleen yhtä taitavaksi katsomisessa ja olemisessa.

Luin kaiken. Harjoittelin olemista. Istuin ja harjoittelin. Kävelin ja harjoittelin.

Lopulta ymmärsin, että nyt riittää. Enää minun ei pidä miettiä menneitä. Tästä eteen päin minä vain olen.

Kirjoitan, olen onnellinen. En välitä siitä, lukeeko kukaan.


5. Minä kuolen tuhannesti ja aina tulee se päivä, jolloin minä muistan.

Minä katson sinun silmiisi ja muistan, että tässä me olemme, elossa. Nyt. Taas. Aina.

Me elämme, me kuolleet ja kuoleman voittaneet.

Tiedä, että sinä, joka luet nämä sanat, olet itse itsellesi minä.

Se olkoon alustavaksi todisteeksi ylösnousemuksesta.